Vuosi 2007 tulee jäämään suomalaisen sopimuspolitiikan historiaan lähes yhtä myyttisenä vuosilukuna kuin 1968, jolloin solmittiin ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu. Vuosi 1968 on tulopolitiikan alku ja 2007 sen loppu?
Suomalaista työmarkkinamallia on yleensä pidetty poikkeuksellisen tehokkaana: tuotanto pyörii häiriöttä, yritysten kilpailukyky on hyvä, palkansaajien ostovoimasta kehittyy myönteisesti ja työllisyys paranee.
Kansantalouden kokonaisedun - makrovakauden - näkökulmasta suomalainen tupo on toiminut hyvin. Jo pitkään on työnantajaleirin sisältä kuitenkin kuulunut napinaa liian jäykistä sopimusmääräyksistä: kokonaisratkaisut eivät luo mikrotehokkuutta. Keväällä 2007 työnantajaleiri hylkäsi kokonaisratkaisut.
Linjavalinta oli yllätys, vaikka jo vuosia oli haikailtu hajautetun sopimuspolitiikan suuntaan. Elinkeinoelämän Keskusliiton EK:n edeltäjä TT julisti jo kymmenen vuotta sitten asiakirjassaan lähivuosien työmarkkinapoliittiset tavoitteet: "Ê6;työelämän sääntelyä koskevaa normistoa - lainsäädäntöä ja erityisesti työehtosopimuksia - tulee kehittää siten, että on mahdollista tehdä työpaikkakohtaisia ratkaisuja."
Sopimuskierroksen asetelma oli totutusta poikkeava: työantajat hakivat sopimuksen rakenteeseen laadullisia muutoksia, joista he olivat valmiit maksamaan nimellispalkankorotuksilla. Asetelma on ollut yleensä päinvastainen. Palkansaajat ovat tyytyneet "maltillisiin" palkankorotuksiin, koska sosiaaliturvaa ja muuta laadullista puolta on kehitetty palkansaajien toivomaan suuntaan.
EK on viestittänyt positiivista loppuarviota sopimuskierroksesta. Se tuntuu tosiasioiden valossa hieman oudolta. Toki paikallisen sopimisen merkitys kasvoi. Keskitetyissä ratkaisuissa on paikallisesti sovittu noin 5-10 prosentin osuus kokonaiskorotuksista, vuoden 2007 ratkaisuissa osuus on noin 20-25 prosenttia. Työnantajat maksoivat tästä muutoksesta melkoisesti. Sopimuskorotukset ovat sekä 2008 että 2009 reippaasti yli neljän prosentin, mikä on selvästi korkeampi taso kuin keskitetyissä ratkaisuissa.
Taustaksi on hyvä muistaa, että yrityksissä ei yksituumaisesti ole toivottu lisää paikallista sopimustoimintaa. Paikallisen palkkapolitiikan hienosäätö yritystasolla edellyttää sekä työnantajalta että palkansaajista aikaa ja osaamista. Erittäin usein paikallisesti sovittavat joustavat erät onkin jaettu samansuuruisina kaikille.
Ostovoiman reaalinen tason nousu tulee olemaan tupopolitiikan tasoa, mutta koostumus toinen. Viimeisen kymmenen vuoden aikana ansioiden ostovoiman kasvusta selittää noin kolmanneksen palkkaverotuksen alentaminen. Nyt tehdyllä liittokierroksella sen merkitys on lähes olematon. Näyttää siltä, että puuttuvat veronalennukset korvautuvat korkeammilla nimelliskorotuksilla ja kiihtyneellä inflaatiolla.
Yksi työehtosopimuskierroksen piirteitä oli se, että julkisen sektorin korotukset olivat suurempia kuin yksityisen sektorin. Julkisen sektorin palkkajohtajuutta ei ainakaan EK:ssa pidetä suotavana.
Toimihenkilöitä on palkansaajista enemmistö. Vuoden 2007 sopimuskierroksella tämä näkyi myös neuvottelurintamalla. Keskitetty sopimusjärjestelmä on ollut ainakin siinä suhteessa vanhanaikainen, että SAK:n rooli palkansaajapuolen suunnannäyttäjänä on ollut vahva. Vuoden 2007 liittokierroksella asetelma muuttui selvästi. Toimihenkilösektorilla tapahtui. Merkittävin niistä oli Tehyn joukkoirtisanoutumisuhka. Koko kuntasektori oli aktiivisesti liikkeellä ja teollisuuden puolella Toimihenkilöunioni heilutteli tahtipuikkoa.
Erikoisiin sopimuskierroksen piirteisiin täytyy laskea myös poliitikkojen rooli. Kokoomuksen vaalikampanjasta alkanut hoivasektorin kuoppakorotusvaatimus sai hallitusohjelmassa kryptisen muotoilun, jolla oli sopimuskierrokseen merkittävä vaikutus.
Menneeseen sopimuskierrokseen liittyy yksi merkittävä palkkarakennemuutos. Naisten ja miesten palkkaerot kaventuvat 2007 sopimusten tuloksena reippaammin kuin yhdelläkään keskitetyllä kierroksella. Naisten ansiot nousevat noin 0,5 prosenttia enemmän kuin miesten ansiot sekä 2008 että 2009.
Nämä eivät olleet Sopimuskierroksella nähtiin naisten, toimihenkilöiden ja julkisen sektorin esiinmarssi. Nämä eivät olleet työnantajien piirustuspöydällä keväällä 2007. Suunnitelmissa oli paikallisen sopimustoiminnan lisääminen. Sitäkin saatiin lisää, mutta ei-toivotut sivuvaikutukset ovat tavoiteltuja merkittävimpiä.
Pääministeri Matti Vanhanen on kutsunut syyskuun alkuun työmarkkinajärjestöjen edustajat koolle. Kokouksen esityslistalla on kysymys, miten tästä eteenpäin. Kiihtyvä inflaatio edellyttää veroratkaisuja, jotta myönteinen ostovoimakehitys voidaan turvata.
Pidemmällä aikavälillä on ratkaistava suomalaisen sopimustoiminnan malli. Työnantajien puheet keskitettyjen kuoppaamisesta kuulostavat uskottavilta, vaikka perinteisesti keskitettyjä ratkaisuja on huudettu hätiin kun kansantalous ajautuu huolestuttavalle uralle.
Keskustelujen keskeiseksi käsitteeksi on noussut koordinointi. Käsitepari koordinoitu ja hajautettu ovat vastinpareja, kuin tuli ja vesi. Siitä huolimatta - tai sen takia - uuden sopimusjärjestelmän haikailussa käsitepari esiintyy sullottuna saman käsitteeseen. Toimiva koordinaatio liittokierroksella on käytännössä mahdoton toteuttaa.