Kuusikymmentäluvulla keltainen postiauto huristeli maaseudulle kyydissään postin lisäksi myös matkustajia. Perillä postinkantaja heitti repun selkään ja jakoi kirjeet syrjäisimpäänkin pirttiin.
Se saattoi tosin vaatia järven ja suon ylittämistä: soutamista ja kilometrikaupalla pitkospuita. Posti kulki erämaatorppaan myös syysmyrskyillä ja talvipakkasilla. Joka arkipäivä.
Samanlaisia sankaritarinoita kerrotaan tiettömien taipaleiden taakse hälytetyistä kunnanlääkäreistä, jotka tulivat mihin vuorokauden aikaan tahansa.
Näitä kutsuisin lähipalveluiksi. Jokaisessa pikku kylässä oli myös oma koulu, kauppa, posti ja pankki.
Ennen kuin muistot vanhoista hyvistä ajoista muuttuvat liian kultareunaisiksi, voi olla hyvä todeta, että umpihankea tarpovasta uhrautuvasta kunnanlääkäristä huolimatta kotona syntyminen ja kuoleminen oli noihin aikoihin huomattavasti tavallisempaa kuin nyt.
Eikä sen postiauton lisäksi korpeen tainnut mennä kovin monta pikalinjaa, ei ainakaan tunnin välein. No, eihän niitä kyllä mene nytkään.
Kuusikymmenluvulla tuskin puhuttiin lähipalvelusta. Sana on tuoreempaa perua.
Se tunki kielenkäyttöön luultavasti siinä vaiheessa, kun ensimmäisiä sosiaali- ja terveystoimen rakenneuudistuksia ryhdyttiin sorvaamaan.
Nyt kaikki ovat lähipalveluista huolissaan, mutta kuka tietää, mitä ne oikeastaan ovat?
Tulkintoja on joka lähtöön. Eri ikäisillä kansalaisilla on niistä erilainen näkemys, maalla ja kaupungissa erilainen, työssä käyvillä ja eläkeläisillä erilainen.
Lähipalvelut on harvinaisen epämääräinen käsite.
Millaisen palvelun on oltava lähellä? Ja mikä on lähellä: kotona, nurkan takana, kilometrin tai parin päässä, työpaikan lähellä?
Tätä on pohdittu vuosien varrella lukuisissa työryhmissä ja selvityksissä.
Viimeksi sitä pähkäiltiin sote-lakiesityksen valmistelussa ihan viimeiseen saakka. Uudistuksessahan halutaan nimenomaan turvata lähipalvelut.
Ja kansalaisten yleisin huolenaihe uudistuksessa tietenkin on, miten lähipalveluille käy.
Lopputulos muistuttaa Oulun kaupungin lähipalvelujen määritelmää: lähipalvelut eivät ole vain jotakin tietystä pytingistä annettuja palveluja vaan ne voidaan tuoda kotiin tai ainakin johonkin siihen lähelle.
Kaikkia palveluja ei ole mahdollista, eikä tarkoituksenmukaista järjestää lähipalveluina. Tällaisia ovat esimerkiksi harvoin tarvittavat palvelut, joissa tarvitaan erityisosaamista tai kalliita laitteita.
Lähipalvelut ovat palveluja, joita väestö käyttää usein ja ainakin osa väestöstä käyttää niitä toistuvasti, jopa päivittäin.
Näin sanoo lakiesitys. Veikkaanpa, että lain toimeenpanijoilla riittää tämänkin jälkeen vielä tulkinnanvaraa ja pohtimista.
Kansalaiset näyttävät yllättäen olevan valmiita hieman nykyistä pidempiin matkoihin palvelua hakeakseen. Se kuuluisa kriisitietoisuus näyttää purreen.
Kunnallisalan kehittämissäätiön selvityksessä sopivimpana etäisyytenä terveyskeskukseen pidettiin kolmesta viiteen kilometriä, vaikka tällä hetkellä matkat ovat lyhyempiä. Sama etäisyys oli suosituin myös urheilu- ja uimahalliin, lukioon tai ammattikouluun.
Peruskouluun sopivimpana matkana pidetään korkeintaan kahta kilometriä, vaikka tällä hetkellä yli puolella matka on alle kilometrin.
Kaupungeissa, joissa on totuttu lyhempiin matkoihin, palvelut haluttaisiin lähemmäksi kuin maaseutumaisissa kunnissa. Maaseudulla 11–20 kilometrin matkaa pidetään vielä siedettävänä. Siellä ollaan myös kaupunkia tyytyväisempiä palveluihin.
Ja muuten: Suomessa on tällä hetkellä noin 27 000 lääkäriä. Vuonna 1960 heitä oli vajaat 3 000.
Kolumni