Jos ei muuta koulussa opi, niin ainakin jännittämään esiintymistä.
Näin voi päätellä ainakin sen perusteella, miten paljon Suomessa on aikuisia ihmisiä, joiden kurkunpää kiristyy toimimattomaksi jo siinä tilanteessa, kun koulutuksen alussa jokaisen pitäisi vuorollaan sanoa nimensä ja kertoa vähän itsestään.
Aika monella tätäkin lehteä lukevalla on muisto siitä, miten piti seisoa luokan edessä ja kädet ja ääni täristen tankata ääneen omia muistiinpanojaan tai aikaansaannoksiaan ja muu luokka kuunteli tai kaiveli kynsiään, toivottavasti ei ainakaan nauranut. Kieli takertui kurkkuun ja puna nousi kaulalta poskille, kuumensi koko ihmisen.
Esiintymisjännitys voi suorastaan lamaannuttaa, se on totta. Se voi estää etenemisen tehtäviin, joihin muuten haluaisi, se voi kasvaa niin suureksi peikoksi, että sen takia ennemmin kieltäytyy tilanteista, jotka voisivat loppujen lopuksi olla hienojakin. Sen kanssa olisi kuitenkin parempi elää sovussa kuin sitä peläten.
Ennen vanhaan esiintymisjännitykseen annettiin ihan hullu neuvo: älä katso yleisöäsi vaan takaseinää. Mitä jos kuitenkin katsoisi? Saattaisi nähdä kannustavan nyökkäyksen, ystävällisen hymyn, lempeät kasvot.
Yleisesti ottaen ihmiset tahtovat toisilleen hyvää, ja sitä paitsi esiintymisjännitys näkyy ulospäin tuskin koskaan niin pahana kuin miltä se voi puhujasta itsestään tuntua.
Ei kukaan katso toisen esiintymistä tarkkaillen äänen värinää. Ennemmin seurataan asiaa.
Se, mitä puhut, on kiinnostavampaa kuin se, miltä kuulostat tai näytät, ellet ole pukeutunut jotenkin huomiota herättävän erikoisesti.
Nykyaikainen neuvo on siis seuraava: Keskity asiaan. Kerro siitä, mistä sinun pitikin, juuri sille yleisölle, jolle olet puhumassa. Sitä paitsi takaseinän tuijottaminen on tosi omituisen näköistä: katso ennemmin sitä väkijoukkoa, jonka edessä seisot.
Hengitä, pidä tauko, anna katseesi kiertää rauhallisesti ihmisiä, siinä he ovat, sinua varten, tahtomassa kuulla juuri sinua.
Omien jännitysoireiden tunnistaminen voi myös auttaa jännityksen kanssa elämiseen.
Kun omat jännitystapansa tietää, esiintymisjännitykseen voi suhtautua kuin vanhaan kaveriin, joka tulee paikalle tsemppaamaan ja virittämään puhujan parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.
Ei häntä välttämättä ollut kutsuttu, mutta silti häntä voi tervehtiä, että jaaha, tulit taas ja nipistät vähän mahasta, ihan hyvä.
Kohta saatat hehkuttaa vähän poskiakin, mutta hei, minähän tunnen sinut jo, ollaanhan me ennenkin tässä oltu, mennään siis yhdessä, näin:
Hei vaan kaikki, minä olen Minna, mukava olla täällä.