Igluntekolaitetta kauppaa www.grandshelters.com.
Jokaisen tulisi kerran elämässään rakentaa itselleen iglu. Vuorata se porontaljoilla, kömpiä sisään, käpertyä taljojen syleilyyn, sammuttaa öljylampun liekki, sulkea silmänsä ja unohtaa kavala maailma.
Entisajan eskimot tiesivät, että yksi plus yksi on kolme: jää on kylmää ja lumi on kylmää, mutta lumesta ja jäästä koostuva iglu on lämmin. Jos viima raateleekin ulkona, igluun se ei yllä. Iglu on kupla, jonka seinistä hyisen tuulen viuhuna ja kaiken maailman möly kimpoavat takaisin. Iglu on maailma, jonka reunat tulevat vastaan metrin päässä; ihmiselle juuri sopivan kokoinen.
Eskimokulttuuri ei ole ollut Hailuodossa mainittavan laajaa, mutta saaren rantaan pykätty iglu tarjoaa sopivat olosuhteet grönlantimaisen askeettisuuden tavoitteluun. Oviaukosta näkyy vain pimeä, jäinen ulappa.
Nuotion sijaan iglussa palavat öljylamput, sillä modernia tekstiilituotantoa on kelpuutettu mukaan makuupussin verran. "Paloi hengiltä iglussa" ei ole sellainen kuo-linilmoituksen tekstinpätkä, josta mieluimmin tulisi muistetuksi.
Kun valot palavat ja ulkona avautuu ääretön pimeys, iglu on kuin turvallinen kotipesä. Taljoilla maatessaan on helppo kuvitella itsensä eskimonaiseksi, joka odottaa miestään palaavaksi vaaralliselta metsästysreissulta. Tai miksei samoin tein eskimoprinsessaksi, josta käydään jäällä parhaillaan totista kamppailua valaanluiset aseet kalahdellen.
Kun sammuttaa valot, kuvitelmista tulee hiukan raadollisempia. Kysymykseen populaarikulttuurin kauhukuvien turmelevuudesta voi löytää vastauksen ryömimällä pilkkopimeään igluun. Jos eskimouroot jatkavat siellä ulkosalla mittelöään, onneksi olkoon. Nyt pimeydessä alkavat kuitenkin tumpsahdella raskaat askeleet, jotka unen ja vaimentavan lumiseinän läpi erottuvat vasta sitten, kun on liian myöhäistä. Oviaukosta näkyvät suurikokoiset saappaat. Ilma-aukon eteen työntyy jotain, ja kun sinne katsoo, mielipuolinen silmä tuijottaa vastaan. Kirkaisua ei kuule kukaan.
Uni iglussa ei ole kovin syvää. Se on kuin ohutta pilvihöttöä, joka sumentaa näkyvyyden aina välillä mutta sitten hälvenee jälleen. Johtuneeko aamuyön vilpoisuudesta - vaikka vällyjen keskellä lämmintä onkin, oven ja ilma-aukon välillä käy hienoinen vinkka, joka tahtoo kohmettaa klyyvarin.
Unen tiellä on toinenkin tekijä: tämän iglun rakentaja on tavoitellut erikoisuutta tai sitten edustanut insinöörien joukossa sitä huolettomampaa sorttia, sillä pohja on vino. Aina hetken torkunnan ja makuupussissa pyöriskelyn jälkeen huomaa koipiensa sojottavan ulkosalla. Nälkäiselle mutta laiskalle jääkarhulle tällainen arkkitehtuuri olisi palkitsevaa, sillä kun vähän aikaa viitsisi odotella iglun suuaukolla kita ammollaan, iltapala liukuisi suuhun itsestään.
Aamun kajastaessa ulkona on hämmentävän kaunista: utu peittää joka paikan, eikä maan ja taivaan rajaa erota. Iglun suulla tähyillessä olo on raukea, rauhallinen, jokseenkin epätodellinen, suorastaan maailmanomistajamainen - ja flunssainen.
Ollapa se eskimonainen, jonka kylmäneristyksestä mies oli huolehtinut rakentamalla sisäänkäynniksi pitkulaisen tunnelin. Tai ollapa sen verran välkympi, että lämmön tunteesta huolimatta olisi älynnyt peittää oviaukon jollakin.
Mutta ei se mitään. Se karaisee.