Kymmenen vuotta sitten arvoitus mahdollisten planeettojen olemassaolosta aurinkokuntamme ulkopuolella tuli ratkaistuksi. Uuden historiallisen aikakauden aloitti kaksi sveitsiläistä astronomia, kun he vuonna 1995 löysivät 51 Pegasi -tähteä kiertävän planeetan. Tämän jälkeen uusia planeettalöytöjä on tehty runsaasti saldon ollessa tällä hetkellä 155 planeettaa.
Vuosikymmeniä kestäneen hiljaisuuden jälkeen keskustelua elämän mahdollisuudesta Maan ulkopuolella, sen enemmän tai vähemmän "älyllisessä muodossa", on käyty innokkaasti.
Ajatus vieraista maailmoista ei ole uusi. Vallitseva maailmankuva ja käsitys maailmankaikkeuden rakenteesta ovat kuitenkin vaikuttaneet voimakkaasti näkemyksiin siitä, millaisia vieraiden maailmojen asukkaat olisivat ja missä nämä mahdollisesti asuisivat.
Varhaisina aikoina muinaiset kansat uskoivat taivaankappaleiden olevan sielullisia olentoja tai jumalia. Samaa ajattelutapaa sovellettiin muihinkin luontokappaleisiin. Antiikin ihminen sijoitti vieraiden maailmojen asukkaat Maan vielä tuntemattomille seuduille tai vaikkapa Kuuhun.
Kohti ääretöntä avaruutta
Käsitys maailmankaikkeuden olemuksesta oli varsin rajallinen. Mytologia ja tieteellinen ajattelu luiskahtivat helposti samaan keitokseen. Maakeskisessä maailmankuvassa pidettiin itsestään selvänä, että ihminen oli kaiken keskipiste ja maailma luotu palvelemaan ihmisen tarpeita.
Poikkeuksellista ajattelua edustivat muun muassa atomistit. Kreikkalainen Demokritos päätteli, että äärettömässä avaruudessa olisi ääretön määrä maailmoja. Roomalainen Lucretius ei pitänyt ihmisen asemaa maailmankaikkeudessa kaikkine kärsimyksineen mitenkään erityisenä.
Uudella ajalla tapahtunut tieteiden vallankumous keskiajan katolisen kirkon dominoivan aseman jälkeen muutti asenteita. Nikolaus Kopernikus järisytti vanhoja rakenteita esittäessään 1500-luvulla Maan kiertävän Aurinkoa. Näin siirryttiin maakeskisestä järjestelmästä aurinkokeskiseen järjestelmään ja ihmisen asema maailmassa tuli hieman vähemmän tärkeäksi. Käsitys äärettömästä avaruudesta vakiintui 1700-luvun kuluessa.
Niin ikään uskonnollisissa ja filosofisissa piireissä pohdittiin kysymystä Maan ulkopuolisesta elämästä. Erityistä kulta-aikaa oli juuri 1700-luku, jolloin useat ajattelijat esittivät huikeita tarinoita vieraista maailmoista, niiden olosuhteista ja mielikuvitusmatkoistaan niissä.
Marsin kanavat hämmästyttivät
Ihmisen vähemmän tärkeää roolia maailmankaikkeudessa korosti 1800-luvulla elänyt suomalaistutkija Edward Neovius. Hän oli vakuuttunut siitä, että taivaankappaleet ovat asutetut järjellisillä olennoilla ja uskoi älyllisen kehityksen kulkevan samaan tapaan kaikkialla. Neovius suunnitteli muun muassa kommunikointia valomerkkien avulla meitä lähinnä asuvien marsilaisten, kuten hän uskoi, kanssa.
Innostus Maan ulkopuolisen elämän etsimistä kohtaan laantui 1800-luvun lopulla. Vuonna 1877 italialainen tähtitieteilijä Giovanni Schiaparelli havaitsi Marsin pinnalla surullisen kuuluisaksi tulleet urat (canale), joita yleisesti alettiin kutsua kanaviksi.
Ajatusta kehitteli eteenpäin amerikkalainen astronomi Percival Lowell, jonka silmissä "kanavajärjestelmä" näyttäytyi marsilaisten kastelujärjestelmänä. Marsin täytyi olla siis älyllisten olentojen asuttama, Lowell päätteli.
Tiedemaailmassa asian todenperäisyydestä syntyi kiivas väittely ja kaikkien pettymykseksi kanavat osoittautuivat ihmismielen tuotoksiksi. Tämä oli yksi niistä syistä, minkä takia tieteiskirjailijat olivat lähes ainoita, jotka pitivät ajatusta vieraista maailmoista enää julkisuudessa yllä. Vaikka epäluulot voittivat, jäivät unelmat pinnan alle elämään.