Mustaharjaiset leijonat, uhanalaiset sarvikuonot ja kymmenet tuhannet muut eläimet elävät sulassa sovussa Ngoronkorossa. Oululainen valokuvaaja Ilkka Jaakola ja teollisuusneuvos Jorma Terentjeff kävivät kuvausmatkalla Tansanian luonnonpuistoissa.
"Milima haikutani lakini wavtu wakutana - vuoret eivät kohtaa, mutta ihmiset voivat kohdata" Siteeraan mielessäni ainutta osaamaani tansanialaista lausetta, jonka opin jo neljännesvuosisata sitten, kun kohtasin edellisen kerran edessäni kohoavan jättiläisen.
Pienen lentokoneen potkuri piirtyy läpikuultavana ympyränä vasten jättiläismäisen tulivuorenvuoren kylkeä, sen nukkuessa pitkää untaan aamuauringon paisteessa. Lumen peittämä huippu kohoaa vieressämme huomattavasti lentokorkeuttamme ylemmäs liki kuuteen tuhanteen metriin. Afrikan korkein vuori Kilimanjaro laskeutuu pohjoisessa Keniaan ja etelässä Tansaniaan tarjoten miehen mittaisen haasteen sen huipulle vuosittain pyrkiville tuhansille kiipeilijöille.
Kamerat raksuttavat hetken hartaasti ja matkan ensimmäiset kuvat tallentuvat muistikorteille. Vilkaisen taempana istuvaa matkakumppaniani ja saan vastaukseksi tutun virnistyksen ja kameran kohautuksen - vuoren huippu on ikuistettu ja myös mieli on korkealla. Lentomatkamme Kenian puolelta Nairobista Tansaniaan kestää tunnin. Arushan lentokentällä vastassa ovat Charles I ja Charles II. Toinen "Kalle" toimii kuljettajanamme koko vajaan pariviikkoisen ja neljään, viiteen kansallispuistoon suuntautuvan kuvausmatkamme aikana, toinen taas on hotellialan ammattilainen ja toimii isäntänämme vastaten kaikista järjestelyistä.
Matkaamme maasturissa kohti ensimmäistä kohdettamme. Istumme kumppanini kanssa mukavasti omilla penkkiriveillämme ja pääosin mittavasta kuvauskalustosta koostuva matkavarustuksemme on valmiina ja ulottuvilla mahdollisten kohteiden ilmaantuessa. Tätä matkaa on suunniteltu ja tähän on huolella varustauduttu.
Ehdin jo tuntea hienoista pettymystä katsellessani matkareittimme varrella soljuvaa kuumaa, pölyistä ja köyhää tansanialaista arkielämää. Työnnettäviä tai vedettäviä kärryjä, täyteen lastattuja aaseja, suuria taakkoja päänsä päällä kantavia naisia ja maalauksellisiksi ryhmiksi asettautuneita maailmaa parantavia miehiä riittää tasaisesti pitkin matkaa.
Vaikka monet näkymät ovat karuudessaan silmähivelevän kauniita, tunnen silti häveliäisyyttä aina kun lähestyn niitä kamerallani. Tunnen taas tutun häivähdyksen mielessäni, oireet ovat samat kuin useilla aiemmillakin reissuillani - olen taas unohtanut ottaa rokotuksen kurjuutta, epäoikeudenmukaisuutta ja erilaisuutta vastaan ja lievä kulttuurishokki tummentaa jo mieltä. Jorma lukee melkein ajatuksiani ja muistuttaa päivittäisestä malariapilleristä ja tarjoaa pullollisen kylmää vettä. Vajaan parinsadankilometrin matka on jo kestänyt yli kolme tuntia, eikä villistä luonnosta eläimineen ole näkynyt vilaustakaan paria haukkaa lukuun ottamatta.
Yhtäkkiä maisemat alkavat muutaman kilometrin matkalla nopeasti muuttua samalla kun nousemme kokoajan jyrkästi ylöspäin. Pian ympärillämme on jo täysi viidakko ja huomaan Land Roverimme avatun katon yläpuolelle kaareutuvien jättiläispuiden oksilla ensimmäiset apinat ja haikarat. Puristan jo innokkaana kameraani kun viimein nousemme suuren itäafrikkalaisen hautavajoaman länsireunalla sijaitseva tulivuoren kraatterin reunalle.
Edessämme aukeaa sykähdyttävä näky - yksi maailman suurista ihmeistä. Kaksi ja puoli miljoonaa vuotta sitten äkillisesti sammuneesta ja romahtaneesta viisituhatta metriä korkeasta tulivuoresta on jäljellä vain sen kuusisataa metriä korkeat seinämät reunustamassa halkaisijaltaan vajaan kahdenkymmenen kilometrin mittaista kattilamaista muodostelmaa.
Ngorongoron kraatteri on maailman suurin ehyenä säilynyt kaldera. Sen pohjalla elää arviolta 20 000 eläintä - suurpetokanta on tiheämpi kuin missään muualla maailmassa ja siellä elävät lähes kaikki itäafrikkalaiset tasankoeläimet. Sen suojissa elää myös erittäin uhanalaisen sarvikuonon elinvoimaisin kanta, käsittäen noin kaksikymmentä yksilöä. Kraatteri on tunnettu myös sitä hallitsevista suurista mustaharjaisista leijonistaan.
Katselemme kraatterin reunalta avautuvaa näkymää, suolajärvineen ja pieninä pisteinä erottuvine valtavine gnulaumoineen, jotka laiduntavat alhaalla ruohotasangoilla. Vaikka Tansanian pinta-ala on vain noin kolme prosenttia koko Afrikan maa-alasta, elää siellä noin kolmasosa koko mantereen nisäkäspopulaatiosta. Edessämme avautuvan laakson tasangoilla eläintiheys on vielä monin vertainen - olemme tulleet luonnonystävän Eedeniin.
Hotellimme tasokas Lodge sijaitsee aivan kraatterin reunalla ja ravintolan terassilta avautuvat upeat näköalat suoraan kraatteriin. Suosittu harrastus näyttääkin olevan eläinten bongailu kaukoputkella ginilasi toisessa kädessä.
Meidän käyttämämme kuvaustekniikka suosii kuitenkin lyhempiä etäisyyksiä ja rynnistämme saman tien hotelliin kirjauduttuamme maasturillamme alas laaksoon. Pari ensimmäistä päivää kuluu kuin siivillä ja kuvaamme kaikkea mahdollista - tuttuja ja tuntemattomia lajeja.
Eläimet eivät ole läheskään niin arkoja, kuin kotona Suomessa. Käyttäytyminen tuntuu loogiselta kun huomio alueella vallitsevan eläintiheyden. Täällä paetaan vasta todellisen hyökkäyksen edessä - varovainen paikallaan pysyminen onkin järkevämpää kuin silmitön pako, sillä odottavia kitoja ja kynsiä on joka puolella. Kuvatessamme nautimme suunnattomasti tästä afrikkalaisen luonnon vieraanvaraisuudesta.
Kolmantena aamuna olemme tottuneet jo Ngorongoron tavoille. Syömme varhaisen aamupalan jo aamuyön pimeydessä - paljon ennen kuin muut ovat heränneet. Haluamme olla alhaalla kraatterissa jo aamun sarastaessa ja yhyttää aiemmin löytämämme leijonalauman vielä aktiivisena ennen niiden asettumista päivälevolle.
Meille kiireisille kuvienmetsästäjille hotelliväki tarjoaa suosiolla aamiaisen aivan omana aikanaan. Edellisenä aamuna katselimme arvatenkin jostain pyjamapirskeistä palailevia verkalleen suuhunpantaviaan valikoivia ruokailijoita. Aikamme odoteltuamme valitsimme nopean excuse me, I'm sorry -linjan ja puikkelehdimme palanderimaiseen tyyliin aamiaiselta ennen muita. Alas laaksoon matkatessamme oppaamme kertoi ylpeänä hotellissamme majoittuvan myös naapurimaan presidentin ministeriseurueineen.
Leijonalauma on entisellä paikallaan, kun saavumme sen reviirille. Valtavan suuri mustaharjainen johtajauros kävelee kylläisenä meitä vastaan. Aikansa irvisteltyään ja reviiriä merkkailtuaan se käy makuulle aivan automme läheisyyteen. Toisella puolen vasta kaadettu gnuantilooppi muuttuu nopeasti luurangoksi naaraiden ja pentujen ahnaassa käsittelyssä satapäisen hyeena ja shakaaliarmeijan seuratessa malttamattomasti vuoroaan odotellen lähi etäisyydellä.
Vietämme Ngorongorossa neljä päivää, sieltä suuntaamme lähistöllä sijaitsevaan täysin erityyppiselle Lake Manyaran alueelle, joka on kuuluisa puissa kiipeilevistä leijonistaan, ikivihreistä pohjavesimetsistään, kirahveistaan, norsuistaan ja lintulajien valtavasta määrästä.
Viimeiset kolme yötä vietämme keskellä apinanleipäpuistaan ja valtavista norsulaumoistaan kuulua Tarangireä. Täällä saamme nähdä kuinka leijonat tappavat ja rakastavat ja olemme vähällä tallata leopardin hännälle. Kuvat karjuvasta, ryntäävästä leopardista jäävät ottamatta - joudumme palaamaan tänne uudelleen, se on jo nyt selvinnyt retkikunnallemme. Kuvia on matkan aikana kertynyt kahteen pekkaan reilut parikymmentä tuhatta otosta noin sadasta eri lajista. Vanhalla filmitekniikalla materiaalikustannuksilla saisi pikkuauton - pikaisen laskutoimituksen mukaan olemme siis päässeet plussalle matkakuluissamme.
Paviaani lapsi ravistelee äitiään kädestä ja osoittaa meitä sormellaan. Kaksi rautakopissa kuljetettavaa karvatonta ja vaaleaa lähisukulaista on epäilemättä hupaisa ja viihdyttävä näky Afrikan apinalapsille. Hieman haikeina suunnistamme takaisin kohti pohjoista jossa karvaiset apinat säilytetään poikkeuksetta häkeissä ja suurin osa karvattomasta valtalajista luulee elävänsä vapaana.
Lue myös: