Projekti täystuho alkaa kepposilla. Tarjoilijat uittavat elintä simpukkakeitossa, ja elokuvateatterin koneenkäyttäjä leikkaa Lumikki-piirrettyyn pornoa. Hehkulamppupommi väsätään poraamalla lamppuun reikä ja täyttämällä se bensiinillä.
Nämä ovat kyseenalaisia niksejä, mutta amerikkalaisen Chuck Palahniukin (s. 1962) kulttiteos ei olekaan mikään perinteinen poikakirja. Sen päähenkilöt haluavat murskata sivilisaation ja rakentaa vanhan raunioille paremman maailman.
Kirjan nuoret miehet haaveilevat metsästävänsä kauriita Rockefeller Centerin ympärille kasvaneessa kanjonimetsässä. Poikien utopia on kuin yhdistelmä Pentti Linkolaa, Jouko Turkkaa ja Duudsoneita.
Tarinan alussa kertoja kiertää syöpäpotilaiden tukiryhmiä, koska kuolemansairaiden joukossa voi sentään itkeä.
Tasa-arvon aika on vienyt miehiltä munat, eikä nokkelasta taiteesta ja ruotsalaisista huonekaluista ole niiden korvikkeeksi.
Kivekset kasvavat takaisin kerhossa, jossa lannistetut äijät mukiloivat toisensa henkihieveriin sulassa sovussa. Pian Fight Club leviää kuin syöpä, ja sen perustajien ympärille rakentuu pelottava ja kaikkeen valmis yksityisarmeija.
Tällainen yhteiskuntasatiiri pönkittää kutkuttavasti lukijan maskuliinisuutta. David Fincherin vuonna 1999 ohjaama elokuva teki sen vielä suoremmin, ja Amerikan tunnetuin kriitikko Roger Ebert haukkuikin leffan machopornoksi. IMDb:n käyttäjät taas äänestivät Fight Clubin kaikkien aikojen 32. parhaaksi elokuvaksi.
Myös Palahniuk saa aikaan hulppean sadomasokistisia visioita. Kun kirjan henkilöt mättävät toisiaan, mieleen hiipii myös Mel Gibsonin Passion of the Christ.
Palahniuk kirjoittaa kuin proosarunoa, ja teksti tempaisee lukijan helposti hulluun maailmaansa. Pikkuhiljaa toiston tapaiset lyriikan keinot saavat myös piruilevan luonteen.
Jääkin lukijan tehtäväksi päättää, kohdistuuko teoksen satiiri ensisijassa yhteiskuntaan vai pöhköihin, jotka luulevat vapautuvansa kapitalismin kahleista lyömällä toisiaan nenään.
Asiaa voi pohtia muun muassa osoitteessa www.chuckpalahniuk.net. Sivuilla käy heppuja, joiden idoleita ovat Palahniuk, Bret Easton Ellis ja Jay McInerney.
Ainakin nämä nörtit tuntuvat haaveilevan enemmän menestyskirjailijan urasta kuin maailmanpalosta.