Puolustusministeri, tohtori Seppo Kääriäinen on keskustan kovaa kalustoa. Keskustapuolueen tutkimussihteeri hänestä tuli jo vuonna 1970. Sen jälkeen seurasi suunnittelupäällikön pesti. Puoluesihteeri hän oli koko 80-luvun. Eduskunnassa Kääriäinen on istunut vuodesta 1987.
Ministerinä Iisalmen iso mies on toista kertaa. Ensimmäisellä kerralla hän kantoi kauppa- ja teollisuusministerin salkkua vuosina 1993-95. Tuolloin istui Esko Ahon porvarihallitus. Aivan alusta pitäen hän ei ollut mukana, mutta hallituksen henkilövaihdokset aukaisivat tien ministeriksi.
Niin kävi tälläkin kertaa. Kääriäisestä tuli ministeri, kun puoluetoveri Matti Vanhanen siirtyi pääministeriksi. Nyt hän on mukana maalaisliitto/keskustalle niin tutussa punamullassa.
Tuollaisen taustan takia Kääriäisen tulkinnat politiikan tapahtumista ovat mielenkiintoisia ja ilmeisen punnittuja. TV1:n Lauantaiseurassa Kääriäinen kertoi näkemyksenä sitä, kuinka lähellä romahdusta oli tämänkertainen keskustan ja SDP:n yhteistyö juhannuksen aluspäivinä. Se kävi kuilun reunalla.
Jos ja kun vaihtoehtona oli hallituspohjan vaihtuminen joko suoraan tai jopa hajotusvaalien kautta, keskustan eduskuntaryhmän ei todellakaan kannattanut ottaa riskiä. Oli viisasta ottaa lusikka kauniiseen käteen ja vaihtaa Irak-sotkuissa siipensä ryvettänyt Anneli Jäätteenmäki uuteen pääministeriin.
Jo demarien ja kokoomuksen paluu samaan hallitukseen olisi tiennyt keskustan oppositiokauteen vuosia lisää vain muutaman viikon katkeran hallituskauden jälkeen. Jos olisi todella menty uusiin vaaleihin umpisolmuksi arvioidun poliittisen tilanteen avaamiseksi, paalupaikan nappaaminen toistamiseen olisi ollut keskustalle työlästä, epätodennäköistäkin. Ero toiseksi suurimman puolueen, SDP:n kannatukseen oli vaaleissa vain muutamia tuhansia ääniä.
Mikäli suurimman puolueen paikka olisi luisunut käsistä, keskustan päättäjiä ei olisi silitelty.
Jos Kääriäisen tulkinta on osapuilleenkaan oikea, puolue vetäytyi kuilun reunalta. Ei ihan hyvässä järjestyksessä, mutta paljon pelastaen kuitenkin.
Nykyisessä tilassa keskustan sisällä sinkoilee monenlaisia ideoita muun muassa siitä, mitä lokakuun ylimääräisen puoluekokouksen pitää päättää edellisen puoluekokouksen puheenjohtajaksi nostaman Anneli Jäätteenmäen asemasta. Virallisesti hän on yhä puoluejohtaja, mutta jättänyt vapaaehtoisesti tehtävän toistaiseksi varajohtaja Matti Vanhaselle. Jäätteenmäki ei ole viime viikkoina pukahtanut jatkoaikeistaan mitään.
Kääriäinen luottaa, että puolue pääsee ylimääräisen kokouksen jälkeen tukevalle pinnalle. Ei hän voi muuta sanoakaan. Voi hän silti olla oikeassa. Paljon riippuu siitä, kuinka pitävästi syksy viilentää Jäätteenmäen kuumenneita tukijoita. Viime päivien perusteella voi arvioida käänteen tapahtuneen.
Mitä sitten tekee loistavan poliittisen tulevaisuuden näillä näkymin taakseen jättänyt Suomen ensimmäinen naispääministeri? Sitä asemaa häneltä ei voida pois ottaa, vaikka pääministerikausi kuuluukin Suomen historian lyhyimpiin.
Vaikka mahdoton on joskus osoittautunut mahdolliseksi, Jäätteenmäen pääministeriydelle ei voi ennustaa jatkoa vastaisuudessa.
Jäätteenmäki on joutunut harkitsemaan ehdokkuutta EU-vaaleissa. Ratkaisu olisi keskustan kannalta oivallinen. Hän voisi saada sympatiaääniä varsinkin naisilta. Niitä keskusta tarvitsee. Se haluaa säilyttää neljä paikkaansa EU-parlamentissa, vaikka Suomen edustajien määrä kaventuu kahdella unionin laajenemisen seurauksena.
Saman syyn takia kaikki muutkin puolueet valmistautuvat ennen kokemattoman kovaan taistoon seuraavissa EU-vaaleissa.