Uusi taiteellinen johtaja Vladimir Mendelssohn on tuonut Kuhmon Kamarimusiikkiin takaisin leikkimieltä, huumoria ja ennakkoluulottomuutta, joka mukavalla tavalla tuulettaa kamari-ilmapiiriä.
Takautuvasti ajatellen Seppo Kimasen viimeiset johtajuusvuodet menivät saman hyväksi havaitun kaavan eri muunnelmien junnaamiseksi. Perusrakenteet ovat nytkin tutut, mutta festivaalilla ikään kuin palataan kohti iloista 1980-lukua, jolloin ei koskaan voinut olla varma, kuka tulee kylään.
Syvällisyys on yhä mukana kuvioissa. Tätä puolta näyttivät baritoni Stephan Loges ja pianisti Ralf Gothóni, jotka torstaina tulkitsivat Franz Schubertin laulusarjan Winterreise (Talvinen matka) mietityin painotuksin, kun ottaa huomioon heidän lyhyen yhteisen harjoitteluaikansa.
Ties monennenko kerran Gothóni sarjaa läpi kahlasi, mutta soitto pulppusi tuoreen tuntuisesti laulajan tukena. Logesin äänenkäyttö oli varmaa ja päämäärätietoista, sisäisen matkan koordinaatit olivat hänen hallussaan lopun tyhjyyden tunteeseen asti.
Jos Loges olisi vähän rohkeammin irrottautunut instrumentaalisesta laulutavastaan spontaanin tulkitsemisen suuntaan, esitys ei olisi jäänyt mitään vaille.
Howard Hawksin ohjaama mykkäelokuva Tyttö joka satamassa (1928) koettiin perjantaina Kuhmo-talon lentua-salissa elävän orkesterin säestyksellä. Musiikin oli säveltänyt Marc Marder, joka myös johti pientä yhtyettä esityksessä.
Musiikki oli filmin kohtausten mukaista naiiviuteen asti. Jatsiorkesteriksi tämänkertaista elokuvayhtyettä ei voinut erehtyä luulemaan, vaikka kankeaa yritystä svengin suuntaan oli havaittavissa. Viimeistelemättömyys sopi kuviin, kun projektorikin temppuili välillä.
Elokuvaillan päähenkilöksi nousi edellä mainituista syistä elokuvan pääosan esittäjä Spike Madden (Victor McLaglen), jonka ilmehtiminen niin elävästi todisti miesten välisestä ystävyydestä ja naissukukunnan kavaluudesta.
Perjantai-illan maratonpitkässä konsertissa oli myös havaittavissa kotisataman maamerkkejä, sillä Pianon huumaa tuki Pörhön autoliike.
Tänä kesänä Kamarimusiikissa vierailee suuri joukko sellaisia suomalaispianisteja, jotka aikaisemminkin olisivat ansainneet päästä parrasvaloihin. Yksi heistä on Roope Gröndahl, jonka näkemys Ludwig van Beethovenin Andantesta pianolle F-duuri WoO 57 osoitti, miten pieniinkin asioihin voi painaa omaa persoonaa, jos on mistä painaa.
Jukka-Pekka Kuuselan esittämä Alone (Yksin) harmonikalle todisti instrumentin teknisestä hallinnasta - samanaikaisesti myös siitä, että säveltäjä Erkki Jokinen ei ollut vielä teoksen syntymävuonna 1979 ymmärtänyt, ettei koko harmonikan käyttöopasta välttämättä tarvitse sisällyttää samaan yksinoloon.
Tristan Murail´n teos La Conquête de l´Antarctique (Etelänapamantereen valloitus) harvinaiselle ondes Martenot -sähkösoittimelle puhutteli paljon luonteisemmin, vaikka ondes Martenot´lla voi päästää vain yhden äänen kerrallaan. Antarktiksen syvät massat ja puhtaat atmosfäärit niiden päällä olivat vastaansanomattomasti Valérie Hartmann-Claverien hyppysissä. Soittimenkäsittelyn sulavuus ja jäsentelyn kirkkaus loivat teokselle selkeän juonen.
Kuhmon kirkko täyttyi lähes ääriään myöten lauantaiaamuna, jolloin kuultiin muun muassa Johann Sebastian Bachin Brandenburgilainen konsertto nro 5 esittäjinään Virtuosi di Kuhmo -kamariorkesteri, Jacques Zoon, huilu, Jan Söderblom, viulu, ja Hansjörg Albrecht, cembalo.
Tunnelma oli kotoisen läheinen, mihin esiintyjät selvästi pyrkivätkin. Puuhuilun pehmeys toimi tärkeänä sävyjen tekijänä. Albrechtin cembalosoolo vaikutti jo venytetyltä, mutta itse asiassa koko konserttokaan ei iskenyt aivan täysillä, vaan suostui tasaiseen pyörittelyyn nopeammin kuin rivakka alku antoi odottaa.