Suomi ei saanut Torinon olympiakisoista toivottua kruunua, kun Ruotsi vei kiekkokullan sen nenän edestä . Hopea on silti komea saavutus. Kaikkiaan Suomen olympiamenestys oli tyydyttävää tasoa.
Olympiajääkiekon loppuottelu oli hieno huipentuma koko kisoille. Peli ei tarjonnut näyttävintä taituruutta, mutta sitäkin enemmän suuria tunteita ja jännitystä viime sekunneille asti. Ruotsin ratkaiseva vahvuus oli sen huipputasoinen pelaajamateriaali. Suomi korvasi joukkueen epätasaisuuden taktisella taidolla ja valtavalla taistelutahdolla, mutta se ei riittänyt.
Aina voi jossitella, miten olisi käynyt, jos kaikki parhaat kuten kärppäkasvatti Joni Pitkänen olisi saatu joukkueeseen. Loukkaantumiset ovat kuitenkin osa lajia. Tuskin koskaan mikään joukkue saa yhtä aikaa kokoon kaikkia parhaitaan.
Kaikkiaan olympiakiekon merkittävin ilmiö oli se, että kaikki neljä parasta joukkuetta tulivat Euroopasta. On pakko kysyä, miksi nämä lajinsa parhaat pelaavat Atlantin väärällä puolella. Eikö vanhalle mantereelle todellakaan saada luotua liigaa, jossa eurooppalaiskatsojat voisivat seurata omien tähtiensä pelejä?
Torinon olympiakisojen maiden välisessä mitalitaulukossa Suomen olympiajoukkue oli lopulta sijalla 19. Kuusi hopeaa ja kolme pronssia ei ole huono saavutus, muttei ihan sitä, mitä haettiin. Kun maiden välisen taulukon ratkaisee kultamitalien määrä, Suomen edelle pääsivät muun muassa Australia, Korea ja Viro eli maat, joilla huiput keskittyvät käytännössä yhteen lajiin.
Ilman kultaa Suomi jäi toisen kerran talviolympialaisten historiassa. Silti voi iloita siitä, että Suomella on huippuja useammassa talvilajissa kuin aikaisemmin: Sievin Markku Koski toi lumilautailusta pronssia, rovaniemeläinen Tanja Poutiainen suurpujottelusta hopeaa, ja saman mitalin sai Suomen curling-joukkuekin.
Oli pahoja pettymyksiäkin. Yhdistetyssä tulokseksi jäi laihalta tuntuva joukkuepronssi. Pikaluistelusta toivottiin jopa mitalia, mutta toive taisi etukäteenkin olla vailla pohjaa. Suurin murheen aihe on silti Suomen maastohiihdon yhä jatkuva alennustila. Putosimme lajissa polvillemme 2001 Lahden kisojen dopingkäryjen seurauksena, eikä etenkään miehissä näy nousun merkkiäkään. Nyt maastohiihdon parhaaksi saavutukseksi jäi naisten parisprintin pronssi.
Suomalaisten penkkiurheilijoiden pettymystä lisää se, että maastohiihto on monien mielissä yhä talviurheilun kuningaslaji. Kun siinä ei pärjätä, jää mieli karvaaksi.
Pientä toivon merkkiä voidaan etsiä siitä, että moni muukin hiihtomaa on vuorollaan taapertanut. Nyt erinomaisesti menestyneen Ruotsin lama kesti vuosikymmenen. Nyt alamaita kulkee myös Norja.
Paljon on kyse siitä, löytyykö maasta yksi tai kaksi huippuyksilöä, jotka voivat vastata suuresta osasta menestystä. Suomen hiihdosta tällaiset juuri nyt puuttuvat. Jos ja kun suomalaiset hiihtävät puhtaina, keskinkertaisetkin tulokset ovat silti paljon kunniakkaampia kuin epäilystä herättävät mitalit.
Tähän mennessä Torinon dopingtapaukset ovat jääneet yhteen. Dopingvalvonnasta vastaavat antoivat kisojen alla ymmärtää, että käryjä tulisi paljonkin. Ei tullut, ei ainakaan vielä, vaikka esimerkiksi Itävallan majoitustiloista löytynyt välineistö viittasi ei amatöörien vaan ammattilaisten dopingpuuhasteluun. Voi vain toivoa, että käryjen pieni määrä todella johtuu urheilijoiden puhtaudesta ja haluttomuudesta ottaa turhia riskejä eikä siitä, että dopingmenetelmien kehittäjät ovat jättäneet valvojat kauas taaksensa.