Vilja-Tuulia Huotarisen nuortenromaani Valoa valoa valoa on kaksijakoinen teos. Se on unenomainen lyyrinen tarina ja se on tarina tuon tarinan kirjoittamisesta.
Tarinan päähenkilö, kertoja ja kirjoittaja on Mariia Ovaskainen, joka kuvaa kevättä ja kesää vuonna 1986, jolloin hän oli neljätoistavuotias. Tuolloin Mariian maailmaa ravistelivat samanaikaisesti Ternobylin räjähdys ja rakastuminen Mimiin, erikoiseen itsemurhaperheen tyttäreen, joka pyytää Mariiaa näyttelemään ystäväänsä.
Näytteleminen johtaa sykkivään rakkaussuhteeseen ja näytelmäleikkeihin joiden pääteema on kuolema. Kaiken taustalla häilyvät kadonneiden äitien varjot, jotka lankeavat tyttäriin ja vaimentavat isät.
Eroottinen lataus on väkevä. Ennen suhdetta Mimiin Mariia on ehtinyt harjoitella suutelua ja tutustua omaan kehoonsa, kauhistella liikaa kasvavia häpyhuuliaan, löytää orgasmin kuin sattumalta. Neljätoistavuotiaiksi Mariia ja Mimi vaikuttavat seksuaalisesti hämmentävän kypsiltä ja toisaalta heissä on jäämiä lapsuudesta. Rakastelu näyttäytyy iloisena, estottomana ja kuolemanvakavana leikkinä.
Valoa valoa valoa on keveä ja painava, kirkas ja pimeä, ristiriitojen kirja. Se on tabuja (kyllä niitä meillä vielä on, esimerkiksi äitiys ja naisen sukupuolielimet) kaihtamatonta sanataidetta, joka määrittelee nuortenromaanin uudelleen. Se helkkyy, läähättää ja vetää lukijan imuunsa.
Kunnes. Mariia palauttaa lukijan todellisuuteen härnäävillä kommenteillaan ja juonipaljastuksillaan.
Lukijalla on mahdollisuus täydentää tarinaa, repiä siitä sivuja ja tietysti: "Oletteko ihan varmoja että luette tämän tarinan loppuun asti? / Tässä on niin paljon kuolemaa. / Onnettomuuksia joilta ei ole osattu suojautua. / Ja niin vähän yllättäviä juonenkäänteitä."