Kritiikki on julkaistu alun perin Kalevassa 2.10.2017. Teos voitti Tieto-Finlandian keskiviikkona.
Elämäkerta Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – ihminen ja legenda. Siltala 2017.
Hän nosti luonnon arvoasteikossa ihmisen yläpuolelle, on hänestä sanottu.
Kaikkien suomalaisten vähintään nimeltä tuntema luontolegenda Pentti Linkola (s. 7.12.1932) ei ole erakko, hänellä on paljon ystäviä – myös naispuolisia.
Eikä Linkola ole ihmisvihaaja, vaikka hän on ihmiskunnan vihaaja.
Miehuusvuosinaan kiperissä tilanteissa hän sai toisinaan raivokohtauksia. Samanlaisia raivareita saivat hänen hevosensa.
Luonnonsuojelijana, ornitologina, kalastajana ja vanhan metsän puolestapuhujana sekä luonnollisen elämänmuodon ihannoijana hän on omimmillaan. Hän on uhrannut elämänsä luonnon puolesta.
Nyt hän on vanhus, kuten itse sanoo, vanha ja raihnas. Lintuhavainnot ovat muuttuneet unilintuhavainnoiksi. Hän kerää unilintupisteitä. Niitä on kasassa jo yli 30, kun lintupisteitä ja rengastuksia on satoja.
Kaikki nämä seikat ja paljon muuta, ihan uuttakin, paljastuu Riitta Kylänpään laatimassa Linkola-elämäkertakirjassa. Tämä kirja kaataa monet myytit Linkolasta ja näyttää hänet omia ajatuksiaan ajavana ja niiden puolesta kärsivänä ihmisenä, joskus liki marttyyrina.
Pitkä ja monimutkainen on matka nuoresta kirkasotsaisesta ylioppilaasta legendaksi, joka nyt kyyhöttää kalamajallaan ja kirjoittaa puhtaaksi vuosien takaisia luontomerkintöjään ja miettii elettyä, tehtyä.
Linkolan tarina alkaakin ihan alusta, se on kertomus omapäisestä professorin pojasta, joka viis veisasi helposti tarjolla olleesta akateemisesta urasta ja heittäytyi omilleen ja luonnon armoille. Hänellä oli missio.
Mutta ei tämä ole ollut helppoa. Se on ajanut miehen välillä hulluuden partaalle, josta on selvitty sairaalan, hyvien ystävien tai – musiikin avulla. Mahlerin kolmas soi usein Linkolan pirtissä.
Uusi kirja oikoo myös myyttejä Linkolasta. Siinä kerrotaan miten hän yo-kirjoitusten aamuna oli seuraamassa lintujen kevätmuuttoa ja asteli kirjoituksiin kumisaappaissa ja lintukiikarit kaulassa. Lakkiaispäivänään hän oli linturetkellä Pälkäneellä.
Koulu enempää kuin yliopisto ei kiinnostanut luonnontutkijaa. Hän aloitti kyllä opinnot Helsingin yliopistossa, mutta koululaisena alkanut luontoharrastus vei miehen täydellisesti mukanaan.
Lintujen perässä hän on kiertänyt koko Suomen. Kulku taittui polkupyörällä ja useimmiten hyvän ystävän kanssa. Pyörällä tehtiin myös ulkomaanmatkat, jotka tarjosivat Linkolalle rentoutumismahdollisuudenkin.
Koillismaan koskien ja luonnon suojelija Reino Rinne oli ystävä parhaasta päästä. Kun oikein maailma ahdisti Linkola suuntasi matkansa Posion Suonnansaareen, jossa ystävykset kävivät helpottavia keskusteluja.
Oma lukunsa on Linkolan kalastus, jonka toimen moni olisi jättänyt muille. Mutta elää piti ja talvikalastus tuotti toisinaan ihan kelpo tuloksen, mutta töitä täytyi tehdä pitkää päivää: verkkoja oli pyynnissä kymmeniä, joskus jopa satoja.
Kun professori-isä kuoli varhain, jäi äiti tärkeäksi henkilöksi sisarusten lisäksi. Olipa Pentti missä päin maailmaa tahansa niin äidin huolehtiva kirje hänet aina tavoitti.
2000-luvun alussa Linkola perusti Luonnonperintösäätiön, johon hän pani perintönsä ja rahalliset hankkeensa. Säätiö on hankkinut omistukseensa komeita ikimetsiä, joissa voi kulkea vanhojen puiden varjossa lintujen laulua kuunnellen ja joissa ”tulevatkin polvet voisivat nähdä millainen Suomi olisi voinut olla”, kuten Linkola sanoo.
Tosin hän kertoo nyt joskus ”vanhuksena” pohtivansa, olisiko rahat pitänyt jättää oman vanhuuden varalle.
Kaiken tämän keskellä Pentti Linkola oli luonnollisesti naimisissakin ja muodosti Aliisan kanssa perheen, jossa on myös kaksi tytärtä.
”Elämme historian syvimmän alennustilan aikaa, rahan valtakautta. Ollaan avoimesti ahneita”, toteaa Linkola.
Ihmiskunta on tullut tiensä päähän, elinaikaa on enää 30–100 vuotta, hän ennakoi.