Kristinuskon ongelmallisimpia kysymyksiä on aina ollut, mitä tapahtuu kadotetuille kuoleman jälkeen. Aihe on varsinkin tänä päivänä niin arkaluonteinen, että sitä kierretään useimmiten kuin kissa kuumaa puuroa ja vastauksia annetaan kieli keskellä suuta.
Jotain asiasta lausuvan kannattaa siis varautua älämölöön ja mahdollisiin harhaoppisuuskanteluihin. Näin kävi esimerkiksi pastori Antti Kylliäiselle kymmenisen vuotta sitten, kun tämä totesi kirjassaan kaikkien pääsevän taivaaseen.
Ja kuitenkin kristittyjen ajatukset helvetistä ovat kaikkea muuta kuin yhteneväiset. Esimerkiksi vuosituhannen vaihteessa suomalaisista papeista vajaa kymmenes ajatteli, että kaikki pelastuvat, ja kaikista kirkon työntekijöistä tällä kannalla oli 15 prosenttia.
Nyt teologian tohtori Kari Kuula on tarttunut härkää sarvista ja kirjoittanut kirjan Helvetin historia (Kirjapaja). Siinä hän valottaa sitä, miten länsimaissa teologit ja aivan tavalliset ihmiset ovat ajatelleet tuosta usein varsin kuumaksi ja tuskaiseksi mielletystä paikasta. Tuloksena on mielenkiintoinen, yleistajuisesti kirjoitettu aikamatka antiikista aina tämän päivän hevimusiikkiin ja kauhuelokuviin asti. Synkästä aiheesta huolimatta mukana on myös reilu annos huumoria.
Kari Kuula toimii Kuopiossa Puijon seurakunnan kappalaisena.
Helvetti tuli Uuden testamentin myötä
Kuoleman jälkeinen olotila on siis askarruttanut ihmisiä maailman sivu. Kertoihan jo Homeros Odysseuksen käyneen haadeksen portilla, ja jopa vaka vanha Väinämöinen samoili aikansa tuonelassa.
Vanhasta testamentista helvettioppia ei löydy, vaan sen mukaan synnin palkka on kirous tässä elämässä ja pahimmillaan ennenaikainen kauhea kuolema. Nuori kristinusko sen sijaan julisti sanomaa Jumalan valtakunnasta, jonne Jeesus kutsuu jokaista ihmistä. Kutsua noudattamattomat joutuvat kuoltuaan kadotettujen valtakuntaan, jossa heitä rangaistaan tekojensa mukaan.
Mutta siitä, millainen helvetti on, esitettiin ensimmäisen neljän vuosisadan aikana mitä erilaisimpia visioita. Eräiden mielestä eläessään Jumalalle selkänsä kääntäneitä kuritetaan ja puhdistetaan kuoleman jälkeen, jotta he palaisivat Luojansa syliin.
Tällaisen kuritusajatuksen esitti jo yksi vanhan kirkon suurimmista kirkkoisistä Origenes (k. 254). Hänen mukaansa kaikki, Saatanakin, tulevat lopulta pelastumaan.
-- Sittemmin jokainen sukupolvi on ottanut kantaa Origeneen teoriaan. Joillekin hän on ensimmäinen teologi, joka näki kirkkaasti, mistä kristinuskossa on pohjimmiltaan kyse. Toisille monineron näkemyksissä on kultaa ja timantteja, mutta myös puuta ja heinää, ja oppi kaikkien pelastumisesta kuuluu heidän mielestään jälkimmäiseen ryhmään, Kari Kuula kirjoittaa.
Kuten tästä huomaamme pastori Antti Kylliäinen ei siis suinkaan ollut 1990-luvulla ensimmäinen kaikki pelastuvat -opista puhunut teologi. No, Origeneen näkemys tuomittiin harhaopiksi Konstantinopolin kirkolliskokouksessa vuonna 553.
Paavali ja Augustinus vastakkain
Suurin osa kristityistä kuitenkin katsoi, että kaikki eivät pelastu ja että synnin valtaan jääviä ei puhdisteta, vaan heitä rangaistaan helvetissä. Mutta helvettiopin kannattajatkin jakautuivat kahteen pääryhmään.
Esimerkiksi ensimmäiseksi kristinuskon teologiksi tituleerattu apostoli Paavali ja evankelista Johannes olivat tyhjiinraukeamisopin kannalla. Tämän näkemyksen mukaan rangaistukset kuluttavat kadotetut viimein olemattomiin. Ajateltiin, että iankaikkisen elämän lopullinen vastakohta on tyhjyys ja olemattomuus, että helvetti ei siis ole ikuinen.
-- Tämä puoli Paavalin ajattelusta jää jokseenkin piiloon suomalaisessa kirkkoraamatussa, jossa alkukielen tuhoamista, hävittämistä ja katoamista tarkoittavat sanat apollymi ja apoleia käännetään usein "kadotukseksi". Tämä sanavalinta johtaa ajatukset virheellisesti klassisen helvettiopin suuntaan, Kari Kuula toteaa.
Keskiajan kynnyksellä kuitenkin kirkon enemmistön kannaksi vakiintui näkemys, jonka mukaan kuolematon sielu ei tuhoudu kauheimmissakaan vaivoissa, vaan kadotettuja piinataan ikuisesti. Piinahelvetin tunnetuimpia puolestapuhujia oli kirkkoisä Augustinus (k. 430), jonka mukaan suurin osa ihmisistä joutuu helvettiin, jossa syntisiä piinataan ikuisesti aineellisella tulella.
Ikuisen helvetin vanavedessä rantautui myös oppi kiirastulesta. Sen ajatuksena oli pestä pelastukseen pääsevät synnistä kiirastulessa ennen kuin heidät voitiin ottaa Jumalan täyteen läsnäoloon taivaassa.
