Kirjoittaja on teologian lisensiaatti. Kirjoitus on tiivistelmä Oulun yliopiston Studia generalia -sarjan esitelmästä, jonka hän piti 13.10.
un kristinusko tuli Suomeen, kaadatti papisto pyhät puut. Näihin päiviin saakka useimmat kristilliset yhteisöt eivät ole rohkaisseet pohtimaan ihmisen ja muun luonnon yhteenkuuluvuutta.
Onko mikään muuttunut 2000-luvulle tultaessa ja ympäristöongelmien vakavuuden käytyä ilmeiseksi? Kristillisessä teologiassa on havaittavissa laajakantoisen muutoksen siemeniä, jotka samalla lähentävät kristillistä ajattelua perinteiseen suomalaiseen elämänmuotoon.
Esimerkki suomalaisesta vanhasta luontohengellisyydestä on suhteemme puihin. Suomalaiset ovat palvoneet pyhinä monenlaisia puita kuten pihlajaa ja katajaa. Perinteisesti puilla uskottiin olevan persoonallisia voimia. Ihmiset puhuivat puille huolensa ja pyysivät apua. Puita kunnioitettiin, jopa pelättiin.
Puita kunnioitetaan yhä: moni nykyäänkin puhuu puille tai halaa niitä, kun kukaan ei näe. Talojen pihapiireissä on edelleen puita, joita pidetään jossain mielessä pyhinä. Suuriin juhliin liittyy usein puiden istuttamista.
Raamatussakin kohdataan "Elämän puu" sekä alkukertomusten paratiisissa että Raamatun viimeisen kirjan, Ilmestyskirjan, tulevaisuuden näyssä. Silti Raamattu antaa aineksia kahdenlaiselle suhtautumiselle luomakuntaan. Kahdesta suuntauksesta voimakkaampi vaikutus on ollut luomiskertomuksen ajatuksella ihmisen oikeudesta hallita muuta luontoa. Ihmisen teknisten kykyjen kehittyessä ajatus on ollut yhtenä tekijänä johtamassa tuhoisaan luonnonvarojen riistoon.
Raamatun toinen suuntaus korostaa ihmisen yhteenkuuluvuutta kaiken luodun kanssa, ihmetystä ja kunnioitusta. Raamatun todellisuuskäsitys on hyvin kokonaisvaltainen. Ihminen on ruumiin ja hengen kokonaisuus ja elämään kuuluu myös yhteisöllinen ulottuvuus. Ekologisesti vastuullisen raamatuntulkinnan on otettava lähtökohdakseen tällainen kokonaisvaltainen näkemys.
Kesällä 2003 Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksessa Kanadassa kiinnitin huomiota uusimman luterilaisen teologian korostuksiin, joissa kaivataan kokonaisvaltaisempia uskontulkinnan lähtökohtia. Perinteisiä tulkintoja on varhaiskirkon ajoista saakka vammauttanut tukeutuminen kreikkalaisperäiseen dualistiseen filosofiaan, joka näkee todellisuuden jyrkän kahtiajakautuneena. Tällainen todellisuuskäsitys on johtanut muun muassa luonnon, naiseuden ja tunteiden aliarvostukseen.
Suomessakin kristinuskon painotukset ovat olleet yksilökeskeisiä ja korostaneet niin kutsuttua toista uskonkappaletta eli uskoa Kristuksen sovitustyöhön. Luterilaisessa nykyteologiassa halutaan nostaa tasapainoisemmin esiin kaikki kolme uskonkappaletta eli Kristuksen rinnalla myös luomisen teema ja Pyhän Hengen eläväksitekevä vaikutus kaikessa luodussa.
Tällöin pelastuskäsitys laajenee niin, että syvästi henkilökohtaisen ulottuvuuden lisäksi pelastus merkitsee tämän puoleista elämän eheytymistä. Se koskettaa eri ihmisryhmien keskinäisiä suhteita ja ihmisten suhdetta maahan.
Kokonaisvaltaisessa teologiassa saavat järjen rinnalla sijaa tunteet, hengellisyys ja koko elämäntapa. Tällaista ajattelua tapaa muun muassa Suomessakin jatkuvasti kasvavassa Hiljaisuuden liikkeessä. Hiljaisuuden retriiteissä ja muussa vastaavassa toiminnassa luonnon eheyttävä vaikutus on tärkeässä roolissa. Myös ortodoksisella perinteellä on paljon annettavaa ekologiseen keskusteluun.
Vaikka luterilainen julistus on ollut kuluneina vuosisatoina jossain määrin yksipuolista, on perinne kuljettanut mukanaan myös kokonaisvaltaisempia elementtejä. Luterilaisuus sinänsä korostaa sakramenttien eli kasteen ja ehtoollisen merkitystä. Niissä on mukana konkreettinen aine: vesi, leipä ja viini. Kaste "pesemisenä" sekä ehtoollinen syömisenä ja juomisena ovat ruumiillisia tapahtumia. Samalla ne kantavat mysteerin tajua.
Toisaalta monet suomalaiset virret korostavat ensimmäistä uskonkappaletta eli luomista. Virsissä ylistetään luonnon kauneutta ja rauhaa: "Maat, metsät hiljenneinä ja meret tyyntyneinä kiittävät Jumalaa." (Virsi 560) Suomalaiset ovat aina hakeutuneet hiljentymään luontoon.
Nykyään vietetään yhä useammassa seurakunnassa metsäjumalanpalveluksia tai erämaakirkkoja. Ne voi tulkita viestinä, että moni suomalainen kokee kohtaavansa saman Jumalan metsässä ja kristillisessä perinteessä. Samaa kieltä puhuvat myös monien uusien kirkkojen alttariseinät, joissa pääosassa on lasin takaa avautuva maisema.
Tällaiset pohdinnat ovat ekoteologiaa. Kyse on perustavanlaatuisesta haasteesta tulkita uudelleen kristillisiä alkulähteitä kokonaisvaltaisen todellisuuskäsityksen näkökulmasta.
Haaste on suuri, sillä kristillisen teologian valtavirtaan on juurtunut syvälle dualistisia ja patriarkaalisia eli miesten valtaa korostavia piirteitä. Muutosta kaipaavatkin usein juuri naiset, jotka kokevat, ettei kristillinen perinne puhu heidän kysymyksistään ja kokemuksistaan. Monien mielestä perinteiset vertauskuvat ovat ikään kuin kivettyneet eivätkä kykene enää välittämään merkityksiä nykyihmisille.
Kristillisen perinteen täysremontti merkitseekin uusien vertauskuvien etsimistä tai vanhojen tuoreita tulkintoja. Monet ekoteologit pyrkivät tähän; he haluavat tulkita esimerkiksi pelastuksen ajatusta käyttämällä käsitteitä vapautus, eheytyminen, tervehtyminen tai yhteenkuuluvuus.
Tällainen teologia lähestyy mystiikkaa, jossa on kyse kokonaisuuden hahmottamisesta. Mikäli kristillinen uskontulkinta kykenee antamaan hahmoa hajottavalle nykytodellisuudelle, se samalla vapauttaa ihmisen voimia toimintaan elämän puolustamiseksi.
Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksen diaesityksessä "Elämän puu" kerroin, miten Suomessa luontohengellisyys on vastuksista huolimatta kietoutunut kristilliseen perinteeseen. Vaikuttaa siltä, että kristilliset yhteisöt ympäri maailmaa ovat avautumassa samaan suuntaan, joskin huolestuttavan hitaasti.
Kokonaisvaltainen hengellisyys on paitsi elämänvoiman lähde myös yhteiskunnallisen muutoksen lähde. Kristillinen kirkkokin on parhaimmillaan yksi yhteistyökumppani pyrkimyksessä löytää uudelleen luontoa kunnioittava elämänmuoto.