Yleisradion toiminta on rahoitettu iät ja ajat televisiomaksulla. Nyt näyttää siltä, että Ylen rahoituskriisi vie yhtiötä kohti maan hallituksen syliä eli budjettirahoituksen piiriin. Paniikissa ketään eivät tunnu kiinnostavan vaarat, joita siitä seuraa.
Yleisradio on menettänyt digiseikkailuissaan noin 50 000 televisiomaksun maksajaa ja kymmenisen miljoonaa euroa rahaa. Tuo oli se kriisiraja, jonka ylityksen tiedettiin pakottavan Ylen sopeuttamaan kovalla kädellä toimintojaan. Hallintoneuvoston seuraavassa kokouksessa on esillä muun muassa Ylen suomen- ja ruotsinkielisten uutistoimitusten yhdistäminen, jota yhtiön toimittajat sekä ruotsinkieliset katsojat ja kuuntelijat ministeri Stefan Wallinia myöten kammoksuvat.
Kyllä Yle tämän ahdingon yli pääsee. Olennaisempaa onkin se, miten kansallisen radio- ja televisioyhtiön toiminta rahoitetaan vastaisuudessa. Televisiomaksuun perustuva Ylen rahoitusmalli ulottuu vuoteen 2010 asti, mutta sen jälkeisestä ajasta ei ole päätöksiä.
Julkista keskustelua seuraamalla voi kuitenkin päätellä, että niin sanotun lupamaksupolitiikan aika on päättymässä ja Ylelle kehitellään jokin muu rahoituskeino.
Vaihtoehtoisia rahoituskuvioita on paljon, mutta asiasta käyty julkinen keskustelu on nostanut pintaan oikeastaan vain yhden mallin: valtion budjettirahoituksen. Tätä mallia kannattavat muun muassa suuret mediatalot Sanoma-WSOY ja Alma Media, joilla voi kuitenkin olla ketunhäntä kainalossa, onhan Yle niiden kova kilpailija.
Liikenneministeri Suvi Lindén on niin ikään lausunut muutaman positiivisen sanan budjettirahoituksen puolesta. Ehkä hieman yllättäen budjettirahoitus on saanut monet kölin alta vedetyt Ylen korkeat päällikötkin lämpenemään ajatukselle, vaikka vielä Arne Wessbergin toimitusjohtajakaudella sitä pidettiin Ylessä viheliäisenä vaihtoehtona.
Rahan puutteesta johtuvat vaikeudet ovat niin kouriintuntuvia ja inhottavia, että se on ilmeisesti sumentanut monilta fiksuiltakin yleläisiltä näkökentän. Metsää ei nähdä puilta.
Budjettirahoitukseen liittyy suuri vaara: maan hallituksen kontrollimahdollisuuden kasvu. Jos Ylen budjetin suuruudesta päätetään vuosittain budjettiriihessä, on vaara, että poliittiset suhdanteet ja Ylen kriittisen journalismin tila heijastuvat siihen, miten paljon yhtiölle liikenee valtiolta euroja.
Niin kylmäpäisiä hallituksen avainministereitä ei ole olemassakaan, että he voisivat pitää henkilökohtaiset tuntemuksensa ja näppinsä täysin erossa rahahanasta, jos he kokevat joutuvansa liian usein kaltoin kohdelluksi Ylen ohjelmissa. Moni journalisti tietää, kuinka herkkiä ja pikkumaisia herrat ja rouvat ministerit osaavat olla, jos sille päälle sattuvat.
Kiusa se on pienikin kiusa. Sydämistyneiden ministerien ei tarvitse kuin todeta, että Ylen täytyy osallistua yhteisiin talkoisiin ja myös sen budjetin kasvua täytyy hillitä yleisistä suhdannepoliittista syistä -- vaikka todelliset syyt voivat olla aivan muualla. Sen jälkeen Yleä sopeutetaan.
Kansalta tuskin tulee Ylelle tukea tiukan paikan tullen. Jos vastakkain pannaan budjetissa esimerkiksi sosiaalipavelujen leikkaukset ja Ylen säästöt, katsojilla ja kuulijoilla on suuri kiusaus hyväksyä hallituksen perustelut ympäristössä, joka pursuaa ilmaistarjontaa. Logiikka olisi sama kuin nykyisen tv-maksun välttelyssä: miksi minun verovarojani käytetään Ylen rahoitukseen, kun en edes katso yhtiön ohjelmia.
Vaikka melkein kaikki näin sanovat katsovat.
Seppo Niemelän johtama rahoitustyöryhmä pohti perusteellisesti Ylen rahoitusta neljä vuotta sitten. Se päätyi pitämään tv-maksujärjestelmää parhaana tapana rahoittaa Ylen toiminta, vaikka kehottikin pohtimaan myös vaihtoehtoja. "Tv-maksukertymä on myös suhteellisen riippumaton taloudellisista ja poliittisista suhdanteista, mikä osaltaan vahvistaa Ylen asemaa puolueettomana tiedotusvälineenä", ryhmä totesi. Siinä oli asian ydin.
Nyt kun eri puolilla suositellaan innolla budjettirahoitusta, voi kysyä, johtuuko se aidosta huolenpidosta vai halusta saattaa Yle vielä pahempaan ahdinkoon. Budjettirahoitus voi tehdä Ylestä hallituksen puudelin. Jos niin käy, Yle syö nopeasti oman uskottavuutensa. Euroopasta löytyy vaarallisia esimerkkejä hallituksen kontrolloimista tv-yhtiöistä.
Yle on pystynyt turvamaan radio- ja tv-journalismin korkeatasoisuuden. Sen ylläpitämä journalistinen kulttuuri on niin vahvaa, että kaupalliset yhtiötkin ovat joutuneet myötäilemään sitä uutis- ajankohtaisohjelmissaan. Yritys vetää erilaista linjaa ei ole onnistunut. Ylellä on tärkeä rooli myös kansallisen identiteetin rakentajana, ja sen katsojaosuus on vahvistunut tänä vuonna.
Eikö tällaisen yhtiön riippumattomuus pitäisi taata hinnalla millä hyvänsä? Ensi töiksi pitäisi tilkitä tv-maksujärjestelmän aukot. Se tervehdyttäisi heti Ylen talouden.
**
Mauri Pekkarinen hyväksyi vastoin ennakkoveikkailuja Erkki Virtasen uuden työ- ja elinkeinoministeriön kansliapäälliköksi. Virtanen oli hakijoista kiistatta osaavin ja ansioitunein. Pekkarinen olisi voinut silti esittää toisinkin ja perustella sitä uskottavasti esimerkiksi suurilla uudistumistarpeilla. Annetaan ministerille pisteet siitä, ettei hän tehnyt niin.