Vuodenvaihteessa eläkkeelle jääneen sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikön Markku Lehdon mielestä suomalainen terveydenhoito ei ole vielä kriisissä. "Kansainvälisten vertailujen mukaan maamme terveydenhoidon menot ovat hyvinkin maltillisia ja alakantissa olevia. Terveydenhoitoamme voi verrata mihin tahansa maahan."
Syvä kriisi ja umpikuja on kuitenkin väistämättä edessä, jos kunnat eivät tee nopeita muutoksia, joilla järkiperäistetään toimintoja ja yhdistetään päällekkäisyyksiä.
"Viimeisimmässä kriisikeskustelussa molemmat osapuolet, valtiosihteeri Raimo Sailas ja sairaanhoitopiirien johtajat, ovat oikeassa; johtajat siinä, että rahaa on vielä, Sailas taas siinä, että umpikujaan mennään, jos rakenteiden muutoksia ei kyetä tekemään", pitkäaikainen sosiaali- ja terveystoimen valtionhallinnon ykkösmies sanoo.
Terveydenhoidossa riittää jo nyt valtavia ongelmia. Matalat kustannukset eivät suinkaan johdu siitä, että terveydenhoidon rakenne olisi kunnossa. Vaikka kansainvälisten tilastojen näyttämät menot ovat kohtuulliset, suurin osa halvasta hinnasta johtuu siitä, että suomalaisten hoitajien palkat ovat todella heikkoja.
Isäntä puuttuu
Ykkösongelma on, että kuntien vastaama perusterveydenhuolto ja sairaanhoitopiirien ylläpitämä erikoissairaanhoito eivät ole yksissä käsissä. "Isäntä puuttuu ja molempia johdetaan eri paikoista. Eihän siitä mitään tule."
Perusterveydenhoito on jäänyt auttamatta jälkeen erikoissairaanhoidosta. Asiaa ei auta lainkaan, että molemmat osapuolet ovat epäluuloisia, eivätkä ihmisten henkilökemiat toimi. Molemmat pallottelevat ja taistelevat koko ajan siitä, mitä tehtäviä kummallekin kuuluu. "Ja ennen kaikkea siitä, mitä ei kuulu."
Markku Lehdon lääke tähän on yksinkertainen. Pulman ratkaisisi hänen jokin aika sitten heittämänsä ja täystyrmäyksen saanut malli, jossa koko maassa olisi vain kaksikymmentä kuntaa. Maakunnalliset kunnat vastaisivat luontevasti koko julkisesta terveydenhoidosta.
"Näin tehdään jo nyt Kainuussa ja Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirissä. Ne toimivat kaikesta päätellen hyvin." Mies myöntää toki, että tällaisen toteutumiseen menee pitkä tovi.
Suurimmat yliopistolliset sairaanhuoltopiirit kärsivät mammuttitaudista, eivätkä välttämättä toimisi tehokkaasti. Niitä tulisi pilkkoa.
"Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen mukainen 20 000 asukkaan perusterveydenhuollon vähimmäiskoko on askel oikeaan suuntaa, mutta muutos on auttamatta liian pieni. Toki lain mukaan perus- ja erikoissairaanhoito voidaan yhdistää."
Lehto ottaisi sosiaali- ja terveystoimen palvelupiireihin mukaan sairaalat ja terveyskeskukset. Silloin ottopojan asemaan jääneillä terveyskeskuksilla olisi nykyistä enemmän määräysvaltaa.
Keskustelu rajoittunutta
Markku Lehto haluaa kunnanjohtajat tilille siitä, että kunnissa ei seurata asukkaiden terveydentilaa."Suurin osa kunnanjohtajista pitää terveydenhoitoa vain välttämättömänä pahana, josta aiheutuu kustannuksia. Eurojen käyttöä seurataan kyllä, mutta tärkein-terveydentilan muutokset-unohtuu."
Kuntien tulisi tehdä hyvinvointisuunnitelmia. Niiden tavoitteet pitäisi asettaa tarkasti ja toteutumista seurata vuosittain. Siinä voitaisiin paneutua ennen kaikkea ongelmasairauksien, kuten masennuksen tai dementian hoitoon. Mittareina voisivat olla vaikkapa kuolleisuus tai ihmisten erilaisten sairauksien määrä.Tämän tulisi olla normaalia, eikä siitä tarvita mitään juhlallisia julistuksia.
"Jos jossakin kunnassa kuolee paljon ihmisiä, kunnanjohtaja pitäisi panna siitä vastuuseen. Jos ei nyt kävelemään, niin ainakin julkisen keskustelun alaiseksi", Lehto vaatii
Terveys nähdään liian kapeasti. Ihmisille tehdään välttämättömiä hoitoja, vaikka tärkeintä olisi käsitellä kokonaisvaltaisesti ja ennaltaehkäisevästi koko terveyttä.
Koulussa annettava valistus vaikuttaa elintottumuksiin ja sitä kautta terveydenhoitomenoihin. Muun muassa teiden hiekoittaminen ja liikuntapaikkojen rakentaminen näkyvät ihmisten kunnossa.
Kunnissa röyhistellään mielellään terveyskeskusverkostoista, mutta ihmisten korvien välin asenteissa on paljon parannettavaa.
Lehto uskoo, että syrjäseutujen lääkäripula jatkuu. Se on maailmanlaajuinen ongelma. Pientä parannusta voivat tuoda Paras-uudistuksen mukaiset terveyskeskukset, joiden koko kasvaa ja sitä kautta lisääntyvät mahdollisuudet tehdä ryhmätyötä ja saada neuvoja muilta lääkäreiltä terveyskeskuksesta ja erikoissairaanhoidosta.
Lehdon mielestä lääkäreiden palkkauksen parantaminen ei pure kovinkaan paljon. Hän ottaisi käyttöön suurimmilla ongelmapaikkakunnilla sairaanhoitajien vetämiä terveyskeskuksia, joista voitaisiin saada teleyhteys lääkäriin. Keskuksissa voisi vierailla lääkäri tai niistä voitaisiin kuljettaa potilaita naapuriterveyskeskukseen. Terveyskeskustyötä voisi painottaa koulutuksessa nykyistä enemmän. Esimerkiksi Kuopion yliopistossa on siitä hyviä kokemuksia.
Köyhät jäävät jalkoihin
Lehdon mielestä hoitotakuu on tuonut ryhtiä terveydenhoitoon. Sen avulla on jonoja saatu purettua ja säännöt siitä, miten ihmisiä pitää kohdella. "Mutta hiljaisin väki jää aina jalkoihin. Kaikista suurimmat ongelmat ovat esimerkiksi mielenterveyspotilailla ja pitkäaikaissairauksista kärsivillä eläkeläisillä."
Lehto uskoo, että kehitys on sama jatkossakin, eikä eriarvoisuus vähene ainakaan paljoa. "Tämä liittyy nykykulttuuriin. Erilaiset sankaritarinat ovat pinnalla ja erojen tasoittaminen ei ole muotia. Toimiva työterveyshuolto selittää ison osan eroista. Työterveyshuollossa käyvät ansaitsevat enemmän kuin työelämän ulkopuolella olevat."
Suomen työterveydenhuolto pitää huolta aktiiviväestöstä. Stakesin selvityksen mukaan hyvätuloiset saavat parasta terveydenhoitoa ja myös vaativat eniten hoitoa. Esimerkiksi rikkaiden ja köyhien lääkärissäkäynnin erot ovat Suomessa OECD-maiden suurimmat.
Terveydenhuollossa ovat eniten kasvaneet viime aikoina yksityissektori, työterveyshuolto ja erikoisairaanhoito. Mopen osalle on jäänyt terveyskeskuksissa tapahtuva perusterveydenhuolto.
Lehto haluaisi kokonaisvaltaisen terveydenhoitojärjestelmän, jossa erikoissairaanhoito, perusterveydenhoito, yksityinen terveydenhoito ja työterveydenhoito toimisivat yhdessä. Ne voisivat toimia vaikka valtakunnallisen osuuskauppaliikkeen tavoin.
Terveyspoliittinen keskustelu on ajautunut erilaisten laitosten väliseksi oman edun varjelemiseksi. "Esimerkiksi sairaanhoitopiiri voi perustettaessa olla hyvin kehitystä eteenpäin vievä yksikkö, mutta myöhemmin sen päätehtäväksi julkisessa keskustelussa tulee oman aseman turvaaminen. Näihin tarvittaisiin tuuletusta."
Valtionhallinnon puolelta voitaisiin Stakesin ja Kansanterveyslaitoksen toimintaa yhdistää ja erotella niissä erikseen tutkimusta ja valvontaa koskevat yksiköt. Nyt niissä on paljon päällekkäisyyksiä.