Suhde Neuvostoliittoon ja Venäjään on ollut itsenäisen Suomen aikana aina jännitteinen.
Tuore dokumenttikirja tarkentaa käsitystä siitä, miten Suomen päätöksiä yritettiin ohjailla itärajan takaa. Informaatiovaikuttaminen ei ole uutta.
Suomen itsenäisyyden ajan historiassa on edelleen tapahtumasarjoja, joiden taustalla olevat tekijät ja luonne ovat osin hämärän peitossa tai kiistanalaisia. Edelleen Suomessa vallitsee jyrkästi toisistaan poikkeavia näkemyksiä vaikkapa siitä, kävikö Suomi jatkosodassa Saksan tavoitteista irrallaan oleva erillissotaa vai oliko maiden välillä perinteinen liittolaissuhde.
Pimennossa olleiden tietojen tulo julki ei muuta tapahtunutta, mutta voi vahvistaa vallitsevia käsityksiä tai jopa osoittaa vanhoja totuuksia myyteiksi. Yleensä totuudella on puhdistava vaikutus.
Kolmen suomalaisen professorin kokoama kirja ”Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset dokumentit” tarkentaa kiinnostavalla tavalla kuvaa Suomen asemasta Neuvostoliiton naapurina. Kirjan tekijät Timo Vihavainen, Ohto Manninen ja Kimmo Rentola pääsivät venäläistutkija Sergei Zuravljovin avulla uusille lähteille, tutustumaan Venäjän presidentin arkiston erittäin salaiseksi luokiteltuun aineistoon.
Tutkijaryhmän löydöt eivät maalaa uudestaan historian suurta kuvaa mutta antavat lisää näyttöä, millaisia Suomea koskeneita suunnitelmia Kremlillä oli.
Esimerkiksi nyt otsikoissa olevaa informaatiovaikuttamista suunniteltiin Juho Kusti Paasikiven presidenttiyden katkaisemiseksi vuoden 1950 vaaleissa. Kremlissä toivottiin valtionpään vaihtumista neuvostovallalle mieluisampaan Urho Kekkoseen.
Neuvostojohtaja Stalinille esiteltiin keinoina muun muassa huhukampanjaa ja neuvostovastaisiksi laadittuja lentolehtisiä, joiden takia Paasikiveä olisi voitu horjuttaa nootilla. Niin sanottuja trolleja oli siis tarjolla jo tuolloin.
Kuten historiasta tiedetään, suunnitelma vesittyi. Paasikivi johti maata presidenttinä vuoteen 1956 asti.
Mutta Kreml myös onnistui. Muhkea tukipotti itärahaa annettiin 1950-luvun lopussa SDP:n vasemman laidan johtajalle Emil Skogille, jotta Kremlin oikeistolaiseksi leimaaman Väinö Tannerin puolue saataisiin hajalle. Ja niin kävi.
Jos Kreml yritti vaikuttaa Suomeen, myös Suomessa oli halua vaikuttaa oman maan asioihin Kremlin kautta. Kirja antaa tietoa esimerkiksi siitä, miten presidentti Urho Kekkonen pyrki käyttämään Moskovan-korttia 1950-luvun lopulla niin sanotussa yöpakkaskriisissä.
Historiaa koskevat uudet tiedot saattavat himmentää joidenkin vaikuttajien sädekehää, toisaalta lisätä ymmärrystä toisia kohtaan. Ennen kaikkea historian tuntemus auttaa suhteuttamaan nykypäivän ilmiöitä isompaan kehykseen sekä neuvoo ja jopa varoittaa.
Historian heikko tuntemus puolestaan antaa mahdollisuuden käyttää mennyttä väärin tai valikoivasti. Tietämättömiä on aina helpompi ohjata kuin niitä, jotka ovat tapahtuneista tosiasioista perillä.
Historia tapaa toistaa itseään, myös pahassa. Näin voisi olla paljon harvemmin, jos historia tunnettaisiin paremmin. Tuore kirja antaa lukijalle mahdollisuuden palata vuosikymmeniin, jolloin asiat olisivat myös voineet mennä aivan toisin kuin ne menivät.