Savon porstuassa, Pohjanmaan peräkamarissa ja Keski-Suomen päälaella, sanalla sanoen Pyhäjärvellä, tapaavat toisensa Ylivieskan kappalainen Jonas Lagus ja nilsiäläinen talonpoika Paavo Ruotsalainen. Vuosi on 1836 ja tapaus jäänyt herännäisyyden, kotoisemmin körttiläisyyden, historiaan kädenlyöntinä, liikkeen johtohahmojen sovinnontekona. Siitä alkoi liikkeen yhtenäistyminen ja yhteiskunnallinen vaikutus.
Kun "pyhäkkäissä" pari vuotta sitten virisi innostus harrastajateatteritoiminnan elvyttämiseen, tapaus kaivettiin muistista ja sille lähdettiin etsimään toteuttajia. Paikallinen aihe koettiin tärkeäksi ja vetovoimaiseksi.
Kirjoitustyön otti vastuuulleen iisalmelainen kirjailija Aarno Kellberg, jolla jo oli tuntumaa aiheeseen aikaisempien töittensä kautta. Ohjaajaksi saatiin körttinäytelmien Grand Old Man, Kari Krapu Nivalasta.
Kulunut vuosi kirjataan Pyhäjärven historiaan suurena teatterivuotena, sillä loppurutistukseen on lähdetty väellä ja voimalla. Väkeä on näyttämöllä lähes sata, ja avustavissa tehtävissä kymmeniä.
Lisäksi on tarvittu voimaa rakentaa tyhjästä kesäteatteri katettuine, kanteleenmuotoisine katsomoineen, lavastuksineen ja ympäristötöineen. Siinä sivussa on syntynyt kirkkovene ynnä muuta rekvisiittaa.
Seuraavaksi rakennetaan katettu näyttämö.
Kellbergin näytelmä alkaa juhannusaatosta. Rahvas ilakoi kokon ympärillä, tekee taikoja ja kärsii puutetta, mutta elämänhalu on kova. Vallasväki juhlii hillitymmin, naukkaillen ja tanssien kirkkoherran lukaalissa.
Alkaa pienten kohtausten sarja, jossa paikallista historiaa kerrotaan rinnan Suomen historian kanssa.
Pappien moninaiset tehtävät kansan parissa, mutta myös kansan kaipuu paremmasta tulevat esille. Saarnaajia ja kansankiihottajia liikkuu kylillä, mutta parantajaeukko on ainoa, johon väki voi varmasti luottaa.
Hitaasti edetään kohti huipennusta, eli kahden kansanjohtajan tapaamista.
Hitaasti on se termi, jolla koko esitystä voitanee luonnehtia. Kiireellä ei tätä herännäisyyden historian ohueksi jäävää sipaisua ole pilattu. Välillä näytelmä puutuu paikalleen, mutta nytkähtää taas eteenpäin uuden kohtauksen kautta. Sirpaleinen teksti ei tarjoa katsojalle mahdollisuutta kokonaiskuvan hahmottamiseen.
Ohjaaja toki hallitsee suurten joukkojen liikuttelun kuten yksityiskohtienkin viimeistelyn. Henkilöt tulevat ja lähtevät ajallaan, he elävät näyttämöllä tarinan mukana ja toimintaa on jossain päin laajaa areenaa koko ajan. Silti kokonaisvaikutelma jää hieman ontoksi.
Huolellisesti tehdyt paikallista elämämenoa kuvaavat tapahtumat eivät aivan riitä kertomaan körttiläisyyden syvimmästä olemuksesta, tai sen synnystä.
Pyhäjärvellä on tehty suurtyö, siitä ei epäilyksen sanaa. Mukaan lähteneet ihmiset ovat sitoutuneet asiaan satakymmenprosenttisesti ja käyttäneet kesänsä harrastuksen parissa. Pyhäjärvelle on saatu toimiva teatteri, jolle toivon pitkää ikää ja menestyksen vuosia.
Paikallishistorialla on ollut hyvä lähteä liikkeelle, mutta yksistään siihen tuskin kannattaa jatkossa sitoutua.