Köyhyyttä on hankala mitata, koska vastassa on niin poliittisia, teknisiä kuin käsitteellisiäkin ristiriitoja. Eri mittareilla saadaan erilaisia köyhyysrajoja.
Suhteellinen köyhyys viittaa tuloeroihin. Absoluuttinen köyhyys taas mittaa perustarpeiden täyttymistä, ja sitä tavataan lähinnä kehitysmaissa.
Subjektiivisella köyhyydellä tarkoitetaan itse koettua köyhyyttä. Myös tähän mittariin liittyy ongelmia: vähimmäistoimeentulo on yhdelle ruokaa ja asunto, toiselle kohtuullinen elintaso harrastuksineen ja matkoineen.
Suomessa ei ole määriteltyä köyhyysrajaa. Euroopan unioni suosittaa köyhyysrajaksi sitä, että tulot jäävät alle 60 prosenttiin mediaanituloista. Suomalaisen mediaanitulo on noin 2 300 euroa. Eri kokoisten kotitalouksien tuloja ei vertailla sellaisinaan, esimerkiksi lasten lukumäärä ja ikä vaikuttavat kertoimeen.
Tilastokeskuksen mukaan köyhyysrajan alle jäi 447 600 suomalaista vuonna 2001. Alimpaan tuloviidennekseen mahtui 6,9 prosenttia kotitalouksista.
Pitkittyneessä köyhyydessä elää lähes seitsemän prosenttia suomalaisista, ja heistä enemmistö on naisia. Yhden hengen taloudet ovat suurimmassa vaaravyöhykkeessä. Pitkäaikaisköyhyyden riski kasvaa heti, kun joutuu pätkätöihin, työttömäksi tai pienipalkkaisiin töihin.
Palkansaajien köyhyysaste on pysynyt alhaisena, heitä oli 41 200. Amerikkalaismallinen working poor -ryhmä, köyhät palkansaajat, on jo muodostunut useaan EU-maahan, mutta ongelmaa ei pidetä järin merkittävänä.
"Päätoimisissa ja ympärivuotisissa töissä ei ainakaan suomalaisia köyhiä ole", arvioi tutkija Roope Uusitalo Palkansaajien tutkimuslaitoksesta.
Uusitalon mukaan suomalainen työehtosopimuskäytäntö on melko hyvin säästänyt matalapalkka-aloihin usein liittyviltä ongelmilta. Palkkaerot eivät ole kasvaneet hälyttävässä määrin, eikä matalapalkkaisia töitä ole radikaalisti enempää.
Lähteet: Hyvinvointikatsaus 1/2003, Suomalaisten hyvinvointi 2002.