Tulonjaon kehitys on yksi talouspolitiikan onnistumisen mittari. Hyvinvointivaltion rakentamisen aikoihin 1960- ja 1970-luvulla tulonjaon tasaisuus oli hyve. Eroja ei puolueiden eikä eri etujärjestöjen kesken juurikaan ollut. Käsitykset ovat muuttuneet. Nyt näkee jopa vaatimuksia tuloerojen kasvattamisen välttämättömyydestä.
Nyt alkaa olla käsillä kohtuullisen hyvä kuva tuloerojen kehityksestä taloudellisesti myrskyisällä 1990-luvulla. Vaikka tuloerojen kasvu on ollut arvattavissa, sen rajuus on yllätys. Köyhyys on nyt paljon monimuotoisempaa kuin aiemmin.
Valtion taloudellisessa tutkimuslaitoksessa on monen vuoden huolellisen työn tuloksena tulossa tutkimus siitä, mitä tapahtui suomalaisten tuloille 1990-alun laman jälkeen. Yksi havainnollinen tapa seurata tuloerojen kehitystä on tarkastella eri tulonsaajakymmenysten käytettävissä olevien tulojen kehitystä. Alimman tulonsaajakymmenyksen muodostaa kymmenen prosenttia tulonsaajista, jotka tienaavat vähiten, ja ylimmät tulonsaajakymmenyksen kymmenen prosenttia tulonsaajista, jotka tienaavat eniten.
Köyhät eivät ole köyhtyneet, sillä alimman tulonsaajakymmenyksen tulot ovat kasvaneet 1,1 prosenttia 12 vuoden aikana. Tuloerot ovat sen sijaan kasvaneet rajusti, koska ylimmän tulonsaajakymmenyksen käteen jäävät tulot ovat kasvaneet 44,1 prosenttia.
Käytettävissä olevat tulot kasvoivat keskimäärin 12 vuodessa lähes 20 prosenttia. Elintaso on siis noussut keskimäärin hyvin, mutta se ei ole jakautunut tasaisesti. Köyhät eivät ole absoluuttisesti köyhtyneet, mutta suhteellinen muutos on Suomen historiassa ennätysluokkaa.
Uusin selvitys tuloerojen kehityksestä koskee lapsiperheitä. Stakesin tekemän raportin mukaan lapsiperheiden köyhyys on kasvanut 1990-luvulla hälyttävästi. Erityisen silmiinpistävästi elintaso on laskenut yksinhuoltajatalouksissa.
Euroopan unionissa noin seitsemän prosenttia työssä käyvistä määritellään köyhiksi. Suomessa noin viisi prosenttia työssä käyvistä on köyhiä, mutta osuus kasvaa koko ajan. Työssä käyvät köyhät muodostuvat epätyypillisiä työsuhteita tekevistä ja yksinhuoltajista. Sekä yksinhuoltajuus että epätyypilliset työsuhteet ovat yleistymässä, mikä todennäköisesti merkitsee sitä, että Suomessa saavutetaan Euroopan unionin luvut työssä käyvien köyhien määrässä.
Köyhyydellä on ainakin kolmet kasvot. Vähän koulutetut pitkäaikaistyöttömät ovat perinteinen köyhien luokka. He ovat edelleen vähäosaisten ydinjoukko. Heidän rinnalleen on tullut kaksi uutta ryhmää. Lapsiperheiden ja erityisesti yksinhuoltajien joukossa on kasvava joukko ihmisiä, joiden köyhyyttä selittää huono työmarkkina-asema ja puutteellinen tulonsiirtojärjestelmä. Kolmas ryhmä ovat ns. työssä käyvät köyhät. Kahden viime mainitun ryhmän välinen rajanveto on häilyvä.
Monet seikat puoltavat melko murheellista ennustetta: köyhät ovat meillä aina keskuudessamme - ja yhä kasvavana joukkona. Köyhyyden monimuotoisuus vaikeuttaa ongelman poliittista ratkaisua. Joukon hajanaisuus ei lupaa yhteiskunnallista liikehdintää.
Murheellista ja kyynistä ennustetta tukee tieto siitä, että köyhät äänestävät todella laiskasti. Poliittinen liike, joka ottaa köyhyyden vastustamisen teemakseen ottaa samalla riskin kannatuksen hupenemisesta.
Valtiovalta on ollut höveli suurituloisille. Erityisesti Esko Ahon porvarihallituksen yritys- ja osinkoverouudistus vauhditti rikkaiden rikastumista. Samaan aikaan suurituloisten tuloveroasteita on lievennetty suhteellisesti enemmän kuin pienituloisten.
Samaan aikaan tulonsiirtopolitiikan kyvyttömyys vastata kasvavaan työttömyyteen aiheutti sen, että tulohaitarin alapäässä tulojen kehitys jäi paljon jälkeen kansantalouden muun kehityksen. Sitkeänä pysyttelevä työttömyys kasvatti tulonsiirtojen tarvetta. Tulonsiirtoja karsittiin säästösyistä.
Vaikka tuloeroja kasvattavan verolinjauksen alkuvaiheet täytyy sijoittaa Ahon hallituksen syntilistalle, Paavo Lipposenkaan kaksi hallitusta eivät ole suuntaukseen täysin syyttömiä. Tuloerojen roima kasvu on ollut havaittavissa jo pitkään, mutta sen on annettu tapahtua.
Ansiosidonnainen tulonsiirtojärjestelmä toimii huonosti 1990-luvun laman jälkeisessä työmarkkinatilanteessa. Tuloihin perustuva tulonsiirtojärjestelmä rakentuu vakaampien työsuhteiden varaan.
Ay-liike ja poliittinen vasemmisto menettivät monta ratkaisevaa vuotta sinnittelemällä yhteiskunnallista muutosta vastaan sen sijaan, että ne olisivat keskittäneet voimansa järjestelmien kehittelyyn olemassa olevaa yhteiskunnallista tilannetta vastaaviksi.
Jälkiviisastelussa on syytä olla armelias. Talouden perusta meni 1990-luvun alkupuolella täysin uusiksi. Neuvostoliitto katosi maailmankartalta. Suomesta tuli EU:n jäsen, ja kännykät tulivat pöllien tilalle kansantalouden sammoksi.
Suomi on kirinyt 1990-luvulla maailman tasaisimpien tuloerojen maasta Euroopan keskikastiin. Eriskummallinen ristiriita on siinä, että tuloerot ovat vuosi toisensa jälkeen tehneet Suomen ennätyksiä, kohta tehdään Euroopan ennätyksiä ja kuitenkin poliittisten puolueiden näkemyserot ovat pienempiä kuin koskaan ennen. Vanhaan "hyvään" aikaan politiikassa oli myös kyse tuotannon tulosten oikeudenmukaisesta jakamisesta.