Vähän saamattomalta vaikuttaa tämä uusi eduskunta. Se ehti istua melkein kuukauden, ennen kuin päästiin edes puhumaan kansanedustajien palkankorotuksista. Ainakin yksi tilipäivä jouduttiin siis kituuttamaan entisessä palkkakuopassa, ja kuka tietää, vaikka kurjuus jatkuu vieläkin kauemmin.
Jonkinlaisena tekosyynä ehkä voidaan hyväksyä se, että ensin piti muodostaa hallitus. Koska kaikki kansanedustajat, tai ainakin useimmat heistä, olettivat pääsevänsä siedettäville ministerinpalkoille, on ymmärrettävää, että köyhän asia eli kansanedustajain palkat pääsivät hetkeksi unohtumaan.
Kun nyt viimeinkin aiheeseen päästiin, asialla on kainoussyistä eduskunnan ulkopuolinen henkilö, palkkoja käsittelevän toimikunnan puheenjohtaja Jaakko Iloniemi. Hän on sitä mieltä, että jatkuva natina on parempi kuin kertarytinä. Parlamentaarikkojen palkkoja pitää siis korottaa samaa tahtia kuin muidenkin, sillä muuten käy, kuten viimeksi kävi: kun liian pitkään ujosteltiin palkankorotuksia, ne lopulta piti tehdä niin suurina, että siitä nousi hirveä haloo, eivätkä äänestäjät ole antaneet vieläkään anteeksi.
Oikeinhan tämä on oivallettu Iloniemeltä, totta kai. Juuri nyt kansa suorastaan vaatii, että kansanedustajien palkkoja on korotettava ajoissa. On sinne sen verran pätevää porukkaa äänestetty, että kyllä he palkkansa ansaitsevat ja vähän lisääkin, jotta ensi kerralla saadaan vielä pätevämpiä.
Kuinka paljon sitten pitäisi korottaa ja mitä? Erään pohjan tarjoaa tietysti tupo-ratkaisujen yleiskorotus, joka on ollut noin 2 tai 3 prosenttia. Kansanedustajille pitää saada samat prosenttiluvut, kysymys on vain siitä, nostetaanko palkkoja 23 vai 32 prosenttia.
Noilla luvuilla eduskunta pystyy työpaikkana kilpailemaan tavallisen liukuhihnan tai marketin kassan kanssa, mutta vaaraksi jää vielä se, että yritysten johtotehtävät houkuttavat voimiamme enemmän kuin eduskunta. Siksi tarvitaan palkankorotusten lisäksi yrityselämästä tuttuja muitakin houkuttimia, kuten työsuhdeautoja, kultaisia kädenpuristuksia ja optioita.
Autot saataneen halvalla, kun niitä ostetaan 200 kerralla. Kädenpuristuksen sopivalta summalta tuntuu yhden edustajakauden eli neljän vuoden palkka. Senhän edustaja vähintään menettää, mikäli häntä ei seuraavissa vaaleissa äänestetä jatkoon.
Optiot puolestaan on helpointa sitoa valtion budjettiin, esimerkiksi sillä tavalla, että kansanedustajat saavat keskenään jakaa puolet siitä, mitä onnistuvat valtion menoissa säästämään. Toinen puoli tulee valtiolle itselleen, eli meille kaikille veronmaksajille, joten kaikki voittavat, myös ne orvot, lesket ja vanhukset yms., jotka kenties menettävät jotain palveluita. Heidän verotuksensahan kevenee.