Kuntaliiton linjaus valtioneuvostolle annettavasta oikeudesta käyttää kovia otteita kuntien yhdistämiseksi on merkittävä virstanpylväs. Se osoittaa, kuinka vakavasti kuntien oma etujärjestö suhtautuu tulevaisuuteen.
Yksi Matti Vanhasen hallituksen suuria keskeneräisiä asioita on sanahirviö kunta- ja palvelurakenneuudistus. Ilmaisu tarkoittaa kuntien tarjoamien palvelujen uudelleenjärjestelyä ja kuntien määrän vähentämistä. Kaikki tietävät, että Suomessa on liikaa kuntia niille asetettuihin yhteiskunnallisiin velvoitteisiin nähden. Kunnat eivät selviä tulevaisuudesta väestön ikääntyessä, jos ne toimivat niin kuin tähän asti on tehty: tuottamalla palvelut pääasiassa omin voimin tai yhdistämällä voimat joissakin palveluissa. Tarvitaan radikaalimpia otteita.
Kuntien pitäisi tarjota ja tuottaa hyvinvointipalveluja nykyistä merkittävästi enemmän yhdessä. Sen lisäksi palvelut olisi tuotettava paljon tehokkaammin. Kaikkein parasta olisi kuitenkin, jos kuntaliitoksia tapahtuisi tähänastista etanan vauhtia nopeammin.
Suomen kuntaliitto otti maanantaina merkittävän askeleen, kun sen hallitus määritteli yksimielisesti omat lähtökohtansa kuntaministeri Hannes Mannisen vastuulla valmisteltavaan kunta- ja palvelurakenneuudistukseen. Kuntaliiton linjauksen kiinnostavin kohta kuuluu: "Jos vapaaehtoisin toimenpitein määräajassa ei päästä asetetut kriteerit täyttävään yhteistyöhön, valtioneuvosto voi määrätä aluepohjan ja velvoittaa kunnat yhteistyöhön."
Hieman yksinkertaistettuna tuo tarkoittaa sitä, että jos kuntarakenne ei uudistu riittävän nopeasti, kuntaliitto hyväksyy sen, että valtioneuvosto voi puuttua peliin ja käyttää pakkokeinoja kuntaliitosten vauhdittamiseen. Liitto pitää ihanteellisena peruskunnan kokona vähintään 20 000-30 000 asukkaan kuntaa.
Käytännössä matka pakkokeinojen käyttöön voi olla kuitenkin pitkä. Kuntaliitto pitää nimittäin pakkoa vasta vihoviimeisenä vaihtoehtona, johon voidaan turvautua, jos mikään muu ei auta. Sen linjauksen mukaan kunnat voivat edetä kohti uutta kuntarakennetta myös palveluja järkeistämällä. Muutenkin on vaikea nähdä, mistä löytyy hallitus, joka turvautuisi niihin keinoihin, joihin kuntaliitto on nyt antanut valtuutuksen. Ainakaan keskustan johtama hallitus ei sellaista tee hevillä, ja sen takia paljon puhuttuun kuntarakenneuudistukseen kohdistuu ainakin toistaiseksi suuri epäluulo.
Onko kyse vain retoriikasta vai aikooko Vanhasen hallitus päättää jotain konkreettista kuntien määrän vähentämisestä kuntaliiton linjauksen jälkeen? Entä mitä kuntaliitto tekee, jos mitään ei tapahdu? Lähteekö se patistelemaan hallitusta pakkokeinojen käyttöön?
Ainakin toistaiseksi on kaikki syyt olettaa, että Vanhasen hallitus tyytyy vain valmistelemaan kuntarakenneuudistusta ja varsinaiset poliittiset päätökset siirtyvät vuoden 2007 eduskuntavaalien jälkeen muodostettavan hallituksen murheeksi.
Vaikka kuntaliiton linjapaperi on tärkeä uusi periaatteellinen avaus, sen merkitys saattaa jäädä pahimmillaan oikean asian tähdentämiseen. Sekin on paljon - ja enemmän kuin ennen. Parasta olisi kuitenkin, että kuntaliiton tarjoama valtuutus pakkokeinojen käyttöön avaisi silmiä maan hallituksessa sekä kuntien päättävissä elimissä ja kuntalaisten keskuudessa. Tilanne on todella vakava, kun kuntaliitto on nähnyt aiheelliseksi mennä niin pitkälle, että se on valmis yhdistämään kuntia vaikka pakolla, jos vapaaehtoisuuteen perustuvat keinot eivät riitä.