Televisiosta tuli hiljattain dokumenttiohjelma koulunsa keskeyttäneistä japanilaisnuorista. He olivat ajautuneet syrjään koulukilpailun oravanpyörästä, eläneet omassa pienessä huoneessaan vuosia eristäytyneenä kaikesta - jopa samassa asunnossa asuvista vanhemmistaan.
Ei voinut olla kysymättä, tämäkö on se suuri, pieni Japani, jonka mahtavia teknisiä ja taloudellisia saavutuksia meidät opetettiin ihailemaan taannoin. Suomikin haluttiin nähdä Pohjolan Japanina. Näin siihen saakka, kun Japanin talous vajosi syvään ja pitkään lamaan.
Oppilaiden välinen kilpailu koulussa on viety huippuunsa Japanissa. Jo esikoulussa lapset pannaan taistelemaan paikasta eliittikoulussa. Kouluissa on raastava kilpailu pääsystä parhaisiin lukioihin ja edelleen eliittiyliopistoihin. Jo aivan pikkukoululaisille järjestetään erilaisia preppauskursseja, joissa vapaa-ajat vierähtävät ilman omien vanhempien läsnäoloa.
Maitse mitattuna Suomi on kaukana Japanista. Olemme kaukana myös kouluelämässä, joskin kovaa vauhtia matkalla samaan suuntaan. Ainakin sen suuntaisia vaatimuksia esitetään tämän tästä. Teollisuuden suulla patistetaan panemaan lisää kierroksia koulutuskoneeseen.
Milloin milläkin verukkeella - tietoyhteiskunnan, kilpailun tai osaamisen parantamisen nimissä - jotkut vaativat enemmän tehoa kouluun: menestyvien ohjaamista omille kasvu-urilleen ja erottamista heikommin pärjäävistä. Toisin sanoen koulujen jakoa hyviin ja huonoihin.
Näin siitä huolimatta, vaikka suomalaisen peruskoulun tulokset niin lukemisessa, matematiikassa kuin luonnontieteissäkin ovat kansainvälisin mittarein mitattuna olleet hyviä. Se ei riitä. Vain paras kelpaa. Jotkut uskovat, että se saavutetaan tulevaisuudessa lisäämällä kilpailua koulujen kesken ja koululaisten välille.
Kilpailu piristää tiettyyn rajaan saakka. Tosin mihinkään ei ole kirjattu, missä raja kulkee. Eri ihmisten kyky kilpailla ja sietää kilpailua saattavat olla kovin kaukana toisistaan. Se, mikä yhden innostaa, voi toisen kaataa. Se, mistä joku saa voimaa ponnistaa parempaa, saattaa olla viimeinen pisara jollekin toiselle.
Kilpailu on peruslähtökohdiltaan raadollista. Se aiheuttaa aina epäonnistumisen pelkoa. 1900-luvun alkupuolella eläneen amerikkalais-saksalaisen psykoanalyytikon Karen Horneyn sanoin "häviäjiä kilpailuyhteiskunnassa on paljon ja voittajia vähän".
Kun ihmetellään, miksi ympärillä tapahtuu monenlaisia kauheuksia ja miksi jo nuorilla ihmisillä on paha olla, samalla on syytä pohtia, mistä tämä kumpuaa. Mikä osuus tähän on varhain asetetuilla kovilla ja koko ajan kasvavilla vaatimuksilla; sillä turvattomuudella, joka syntyy riittämättömyyden tunteesta.
Näinä päivinä 61 500 ekaluokkalaista aloittaa koulutiensä. Suuri osa heistä uhkuu intoa ja tarmoa ja on reipas ekaluokkalainen. Muutaman vuoden päästä tuosta tunteesta on vain rippeet jäljellä. Jokin on mennyt pieleen eikä syy ole näissä lapsissa. Ei myöskään opettajissa, joita piiskataan jatkuvaan muutokseen ja kovempaan tehokkuuteen.
Takavuosina ei saanut sanoa, että hyvässä koulussa on mukava olla. Mutta näin on. Jos koulussa on kivaa, opiskelukin kiinnostaa. Tätä kautta kasvaa niitä osaajia, joita Suomi tarvitsee; osaajia, joilla on paitsi tietoa ja taitoa myös tervettä mieltä ja luovaa mielikuvitusta.