Nyt, kun Euroopan unionin suuri, historiallinen itälaajentuminen on tosiasia ja sen kanssa aletaan elää, EU-juna - tai -polkupyörä, jota on alati poljettava eteenpäin sen pystyssä pysymiseksi, kuten Jacques Delors unionia luonnehtii - porhaltaa jo kohti uusia haasteita.
Kolme kovimman kuhinan aiheuttajaa ovat nyt EU-komission puheenjohtaja, unionin perustuslakisopimus sekä Turkki.
Komission puheenjohtajakilvassa kuume nousee ja uusia kettuja astuu kehiin, mutta kukaan ei ole selvästi ylitse muiden.
Suomen kannalta äärimmäisen valitettavaa on Paavo Lipposen putoaminen kärjestä, jossa hän pysyi kauan aikaa. Asiapuolella Lipposen arvostus on edelleen huippuluokkaa, mutta vaikuttaa siltä, että hänen suurimmaksi kompastuskivekseen on muodostunut niin triviaali asia kuin kommunikaatio.
Siinä, missä muut päämiehet ovat antaneet kouluttaa itseään kalliilla kommunikointitaidon spesialisteilla - esimerkiksi Jacques Chiracin puhetaidot on hionut Bill Clintonin guru - Paavo Lipponen on luottanut liikaa suomalaisittainkin jäyhään tyyliinsä. Se on nyt kääntymässä häntä vastaan, eikä vähiten sen takia, että viran nykyinen haltija Romano Prodi on ollut juuri tässä asiassa pettymys, ja nyt virkaan halutaan henkilö, jonka kommunikaatiokyky on huippuluokkaa.
Lipponen ei ole myöskään saanut nauttia oman maansa hallituksen lobbauksesta samalla tavalla kuin toinen vasemmistokilpailija, Portugalin Antonio Vitorino.
EU-maiden oikeistossa näyttää olevan selvä mielikuva siitä, että Portugalin oikeistohallitus on täysin rinnoin vasemmistolaisen Vitorinon takana. Tällaista vahvaa vaikutelmaa ei meillä ole osattu tai haluttu luoda Lipposesta, jota edelleenkin pidetään ennen kaikkea itse julistautuneena ehdokkaana.
Peli ei ole tietenkään vielä pelattu ja se täytyy käydä loppuun asti, mutta on todella harmi, jos Suomen erinomaisena pidetty ehdokas kompastuu ennen lopullista koittoa näin triviaaleihin asioihin.
Helppo asia Paavo Lipposelle ei ole myöskään toinen EU:n pääkaupungeissa ja Brysselin käytävillä kuohuttava asia, Turkki. Kaikki haluavat nyt tietää myös sen, mitä mieltä puheenjohtajaehdokkaat asiasta ovat...
Pelkän parin kuukauden sisällä julkinen suhtautuminen Turkin jäsenyyspyrkimyksiin on muuttunut oleellisesti.
Vielä maaliskuun alussa näytti siltä, että tuskin mikään voi enää estää jäsenyysneuvottelujen aloittamista Turkin kanssa; niin reippaasti suurin osa EU:n jäsenmaista oli antanut julkisen tukensa asialle.
Tosin esimerkiksi Ranska teki jo silloin samanaikaisesti kaikkensa Brysselissä, jotta EU-komissio antaisi Turkin neuvottelukelpoisuudesta kielteisen arvion lokakuussa, jolloin sen on määrä antaa siitä lausuntonsa jäsenmaiden päätöksen ohjaksi.
Mutta Ranskan vallassa olevan oikeiston rökäletappio kevään aluevaaleissa ja uusien eurovaalien lähestyminen hermostuttivat sen niin, ettei julkisivua uskalleta enää pitää Turkki-myönteisenä. Kolme neljäsosaa ranskalaisista vastustaa Turkin EU-jäsenyyttä.
Turkin tulevasta jäsenyydestä on siis tullut suuri vaalikysymys. Esimerkiksi oikeistopopulisti Philippe de Villiers´n vaalijulisteessa lukee suurella "Ei Turkille". Ensimmäistä kertaa presidentti Jacques Chirac on julkisesti lykännyt Turkin jäsenyyden hyvin pitkälle tulevaisuuteen.
Jos Saksassa vasemmisto kannattaa vaalitaktisista syistä Turkin jäsenyyttä ja oikeisto vastustaa sitä, niin Ranskassa jako ei ole yhtä selvä.
Ranskan oikeiston suuri enemmistö vastustaa asiaa, vasemmisto haparoi. Mutta Ranskasta vastustajia löytyy jo pitkältä ajalta kauan ennen vaalisyiden ilmaantumista.
Yksi ensimmäisiä esille astuneita oli entinen presidentti Valéry Giscard d´Estaing, joka sanoi jo viime vuonna, ettei Turkki kuulu maantieteellisesti eikä kulttuuriltaan Eurooppaan.
Turkin jäsenyyden puoltajat taas muistuttavat, että maalle luvattiin eurooppalainen tulevaisuus jo vuonna 1963. Vastustajat tähdentävät, että Charles de Gaullen ja Konrad Adenauerin tehtailema lupaus annettiin aikana, jolloin muuri jakoi Euroopan kahtia ja länsiosa tarvitsi Turkkia muurin rajaaman Euroopan takaa. Nyt tilanne on toinen.
Ranskan entinen pääministeri Alain Juppé puolestaan on kääntynyt Turkin EU-jäsenyyden kannattajasta sen vastustajaksi siitä syystä, että perustuslakisopimuksen saatuaan unioni muuttaa hänen mielestään luonnettaan niin paljon, ettei Turkki enää sovellu siihen.
Ja ainakin täällä Pariisissa turkkilaisdiplomaatit myöntävät nimettöminä esiintyessään, että kidutus jatkuu Turkin vankiloissa, sähköiset viestimet ovat valtion ja armeijan valvonnassa, vähemmistöjen suojasta ei ole käytännössä tietoakaan ja niin edelleen. Todellista parannusta hekään eivät sano odottavansa ainakaan 20 vuoteen.
Kiihkeän keskustelun tuoksinassa EU-johtajia syytetäänkin nyt suorastaan raukkamaisesta käyttäytymisestä Helsingin huippukokouksessa.
Suomalaisena täällä joutuukin usein vastaamaan kysymykseen, mitä ihmettä Helsingissä oikein tapahtui. Kunpa sen tietäisikin...
Selvää on vain se, että Suomen muuten niin ylistetyn EU-puheenjohtajuuden tahraksi on muodostunut Turkille Helsingissä silloin annetut lupaukset.