Maanantaina 8. marraskuuta 1852 Pohjois-Norjan Koutokeinossa, keskellä saamelaisaluetta, nähtiin traaginen näytelmä. Joukko saamelaisia, jotka olivat saaneet lestadiolaisesta herätyksestä "hurmahengen", tappoivat norjalaisen kauppiaan ja nimismiehen. Lisäksi he pahoinpitelivät papin puolikuoliaaksi.
Suomen puukkojunkkarien mittakaavassa kyseessä oli pahainen kylätappelu, mutta sekä Norjan valtio että saamelaiset suhtautuivat siihen erittäin vakavasti. Esivalta piti sitä kapinana. Paikalle komennettiin sotaväkeä kanuunoineen, ja vankeusrangaistusten lisäksi viisi ihmistä tuomittiin kuolemaan. Kolme tuomiota muutettiin elinkautisiksi.
Rauhanomaisten saamelaisten historiassa Koutokeinon tapaus on vieläkin ainoa joukolla toteutettu väkivallanteko, johon on suhtauduttu suurella kauhistuksella.
Sitä kuvastaa synkkä luonnehdinta "Koutokeino, veriveitsi" kuuluisassa Noidan joiussa, jossa pilkallisesti luonnehdittiin eri paikkakuntien luonteita.
Saamelaiskirjailijat Johan Turi ja Pedar Jalvi, jotka kuvasivat tapausta puoli vuosisataa myöhemmin, suhtautuivat siihen täysin tuomitsevasti. Myös tapausta tutkineet uskontotieteilijät näkivät sen järjettömänä uskonnollisen kiihkon purkauksena.
Armas Launiksen ooppera Aslak Hetta olikin omana aikana poikkeuksellinen, jopa rohkea tulkinta. Launis kierteli 1900-luvun alkupuolella saamelaisalueella keräämässä joikuperinnettä.
Siinä yhteydessä - mainitun Pedar Jalvin välityksellä - hän tutustui myös muistitietoon Koutokeinoon tapauksesta. Oopperan musiikillisena pääaiheena oli Kaapin Jounilta (Aikio) muistiinmerkitty Koutokeinon joiku, joka on muunnelma Noidan joiusta.
Oopperassaan Launis näki Koutokeinon välikohtauksen saamelaisten kansannousuna sortajiaan vastaan: "Ei, ei totu silmäni sortajiin, voi Lapinkin hetki vielä koittaa."
Näytelmästä tulikin ylistyslaulu saamelaistunteelle, vaikkakin se ehkä sai enemmän vaikutteita juuri itsenäistyneen Suomen nationalismista kuin todellisuudesta Saamenmaalla.
Aikaansa edellä
Launiksen tulkinta oli aikaansa edellä, sillä Koutokeinon tapauksessa alettiin nähdä saamelaiskansallisia piirteitä vasta myöhemmin, oikeastaan vasta saamelaisrenessanssin myötä 1960-luvulta alkaen. Tapahtuman taustoja selviteltäessä kiinnitettiin nyt huomiota etnisiin ja yhteiskunnallisiin ristiriitoihin.
Koutokeinon seudun suurimpia ongelmia olivat maankäytöstä ja viinanmyynnistä johtuvat ristiriidat. Nimismies tunnettiin norjalaismielisenä esivallan edustajana, joka usein ratkaisi käräjätapauksia saamelaisia vastaan. Kauppiaan väitettiin olevan viinakauppias.
Kun lestadiolainen herätysliike levisi tähän ympäristöön, räjähdysvaara kasvoi. Koutokeinon "hurmahenget" veivät L. L. Laestadiuksen opit omiin ulottuvuuksiinsa.
He nostivat itsensä lain yläpuolelle ja kävivät kiivaasti näkemiensä epäkohtien kimppuun. He eivät halunneet puuttua vain maallistumiseen ja viinankäyttöön, vaan he halusivat puhdistaa koko seudun "saastasta". Esivalta oli Perkeleen lapsia, Norjan lait Perkeleen tekoja.
Ensimmäiset levottomuudet koettiin jo "kapinaa" edeltäneenä vuonna. Varsinainen vyöry lähti liikkeelle syksyllä 1852. Raamatut revittiin tunturissa. Kristus ja Jumala asetettiin viralta.
Esivalta ei suhtautunut huhuihin "suuresta sodasta" vakavasti. Siksi kapinan taltuttajiksi ehtivät ensinnä naapurikylän saamelaiset.
Kapinan johtajat, Aslak Hetta ja Mons Somby, mestattiin kahta vuotta myöhemmin Alattiossa. Varoitukseksi mestaukseen oli koottu kaikki paikkakuntalaiset, lapset eteen, aikuiset pituutensa mukaan niin, että kaikki näkivät. Tuomittujen päät lähetettiin Oslon anatomiseen instituuttiin tutkittaviksi.
Koutokeinon tapaus säteilee vaikutustaan saamelaisiin tänäkin päivänä. Mestattujen kalloja vaadittiin 1990-luvulla monen vuoden ajan palautettaviksi omaisille. Paul Anders Simma ja Johs Kalvemo tekivät kumpikin oman elokuvansa siitä, mitä vaikeuksia kallot kokivat ennenkuin ne siunattiin saamelaisalueen maahan.