Eräässä yhteydessä juttelimme joukolla kansalaisten suhtautumisesta yhteisöllisyyteen. Läsnä oli eri-ikäisiä, pääosin akateemisia kansalaisia.
Itseäni nuorempi, osan elämäntyöstään ulkomailla tehnyt, käytti puheenvuoron. Hän kertoi olleensa Suomessa paljon tekemisissä hyvin koulutettujen kansalaisten kanssa. Olen tuntenut hänet pitkään ja luotan hänen näkemyksiinsä.
Hän sanoi ihmettelevänsä sitä, että monet nykyisistä, parhaassa iässä olevista akateemisista kansalaisista ovat kiinnostuneita vain omasta edustaan. He ovat itsekkäitä, eli kansankielellä likietuisia. Heitä ei kiinnosta yhteiset asiat.
Joukossa on henkilöitä, joiden mielestä kaikki, jotka ovat heidän piha-aitansa tai asuntonsa ulkopuolella, ovat ”muita”. Heidän asiansa eivät kuulu ”meille”.
Joillakin voi olla jopa sellainen käsitys, että hankittu akateeminen koulutus on tehnyt heistä itsestään jotenkin etuoikeutetumpia, merkittävämpiä, korkea-arvoisempia tai parempia, kuin nuo ”muut”.
Antaa oppimattomien ”muiden” kantaa huolta yhteisistä asioista, ”me” emme niitä tarvitse. Me pärjäämme ilmankin. (Kolme viimeistä virkettäni ovat kotoisin keskustelusta, jonka kävin myöhemmin puheenvuoron käyttäjän kanssa.)
Juttelin aiheesta myös vaimoni kanssa. Hänen isänsä oli tavallisen perheen poika, joka ahkerasti opiskeli velalla ja perheen vähäisellä tuella lääkäriksi.
Kunnioitin häntä suuresti, kun hän koko elämänsä muisti arvostaa mahdollisuuttaan opiskella. Se näkyi myös siinä, että hän ei koskaan ammatissaan kieltänyt apuaan maksukyvyttömältä.
Isoisäni oli huutolaispoika, joka oppi työssään puuseppämestariksi ja toimi pitkään yrittäjänä omistamassaan, parhaimmillaan 12 työntekijän puusepänverstaassa. Lisäksi hän osallistui palokunnan, kaupungin ja kirkon luottamustoimiin.
Oma isäni opiskeli ekonomiksi perheensä tuella, velalla ja omalla yritteliäisyydellään.
Hän piti tätä etuoikeuttaan akateemiseen opiskeluun niin merkittävänä, että halusi koko elämänsä työnsä ohella toimia yhteiskuntaa rakentavissa yhdistyksissä ja vuosikymmeniä myös kunnallisissa luottamustoimissa. Häneltä olen saanut esimerkin omaan elämääni.
Meidän isämme kertoivat meille saamastaan etuoikeudesta opiskella. Heille oli sen seurauksena syntynyt mielestään aito velvollisuus antaa takaisin yhteiskunnalle jotakin maksamiensa verojen lisäksi.
Tässä saattaisi olla kulttuurin mallia meille nykyihmisillekin.
Ilmeisesti joku osa nyt parhaassa toimintaiässä olevasta, korkeasti koulutetusta joukosta luulee, että heistä on opiskelemalla tullut muita arvokkaampia, etuoikeutettuja kansalaisia.
He saavat mielestään käyttää taitojaan vain oman kaikenpuolisen menestyksensä häikäilemättömään maksimointiin. Oikeudet tuovat kuitenkin aina mukanaan velvollisuudet.
Heiltä on päässyt unohtumaan, että heidän etuoikeutensa on toteutunut silloin, kun he yhteiskunnan kustannuksella ovat voineet saada kalliin koulutuksensa.
Se on suuri etuoikeus. Sen mukana on heille syntynyt velvollisuus olla kiitollinen yhteiskunnalle.
Se kiitos annetaan parhaiten olemalla tasa-arvoinen, yhteisöllinen ja innokas osallistumaan sellaiseen, jolla likietuisuuden unohtaen rakennetaan yhteistä yhteiskuntaamme. Sellainen toiminta kertoo mielestäni sivistyneisyydestä.
Iloitsen siitä, että iso joukko akateemisia on aina ymmärtänyt yhteisöllisyyden merkityksen ja erikoisesti siitä, että nykynuorten joukossa samoin ajattelevien määrä on selvässä kasvussa.
Veikko Hulkko
Oulu
Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!
Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.