Horjunut turvallisuudentunne ei kouluissa vahvistu poliisien tai vartijoiden avulla. Koulun ja järjestysvallan yhteistyön pitää kuitenkin olla mutkatonta.
Jokelan ja Kauhajoen hirveydet ja niitä seurannut uhkailuaalto ovat murentaneet suomalaiskoulujen aiempaa lähes rikkumattoman turvallista ilmapiiriä. Niinpä esimerkiksi moni oululainen oppilas oli peloissaan kaupungissa vellovista huhuista äskettäin Jokelan koulusurmien vuosipäivänä. Vuoden aikana tapahtunut muutos on tavattoman surullista kehitystä. Koulun ei pitäisi olla paikka, jossa täytyy tarkkailla muiden koululaisten tai opiskelijoiden käyttäytymistä tai pelätä, avaako joku yllättäen luokan oven kesken oppitunnin. Kaikki oppilaat eivät näitä pelkoja toki tunne, mutta osa tuntee. Sama koskee opettajia.
Kaksi joukkosurmaa ovat luoneet Suomen kouluihin uuden synkän varjon, mutta pelottelu ja pelkääminen eivät ole kouluissa uusi asia. Sitä on ollut jossain määrin aina. On kuitenkin selvityksiä, joiden mukaan nimenomaan väkivalta on kouluissa todella lisääntynyt muutaman viime vuoden aikana.
Opettaja-lehden äskettäisen kyselyn mukaan fyysisen väkivallan kohteeksi kokevat useimmin joutuneensa alle 40-vuotiaat naiset, jotka opettavat peruskoulun 1-6-luokkia. Yli puolet alaluokkien opettajista kertoo, että hän tai kollega on kokenut fyysistä väkivaltaa. Tulos yllättää siksi, että kyse on pienimpien oppilaiden luokista. Sama selvitys kuitenkin kertoi myös sen, että väkivalta on raaistunut nimenomaan peruskoulun yläluokilla.
Lasten ja nuorten häiriökäytöksen syyt löytyvät joskus koulusta mutta luultavasti useammin vapaa-ajalta ja kotipiiristä. Koulun tai viranomaisten keinot puuttua lasten ja nuorten kasvuympäristöön taas ovat yleensä heikot. Jos koulusta otetaan vanhempiin yhteyttä lapsen huonon käytöksen tai rauhattomuuden takia, yhä useammin reaktiona on opettajaan tai kouluun kohdistuva syytösryöppy. Syyllistä lapsen ongelmiin haetaan mieluummin muualta kuin kotoa.
Ongelmien alkusyistä riippumatta koulujen pitää pyrkiä olemaan turvallisia oppimisympäristöjä. Yhtenä keinona koulurauhan turvaamisessa on noussut esille jopa vartijoiden tai poliisien käyttö. Vartijoiden palkkausta oppilaita ja opettajia suojelemaan väläytti viime vuonna Opettaja-lehti, ja erityiset koulupoliisit nosti muutama päivä sitten esiin poliisiylijohtaja Mikko Paatero.
Poliisiylijohtajan ehdotus ei tarkoittanut aivan niin jyrkkää toimintamallia kuin hänen haastattelustaan rakennetuista otsikoista olisi saattanut päätellä. Paateron ajatuksena oli se, että pienellä joukolla kouluja olisi yhteinen nimikkopoliisi, joka tuntusi näiden oppilaitosten asiat. Se mahdollistaisi tarvittaessa koulun ja poliisin mutkattoman yhteydenpidon. Koulun portilla päivystäviä mustiamaijoja poliisijohtaja ei tarkoittanut.
Jos koulun ja poliisin yhteydenpito saadaan paremmin sujumaan, ehdotuksessa ei ole mitään moitittavaa. Poliisin saati vartiointiliikkeiden apuun turvautumisen pitäisi kuitenkin olla vasta viimeisenä keinona listalla, jonka avulla koulujen järjestysongelmia tai oletettuja vaaroja lähdetään torjumaan. Tässäkin täytyy ensi sijassa puuttua ongelmien alkusyihin, ei oireisiin, ja se on koko yhteiskunnan eikä vain koulujen ja poliisin asia.
Voi myös epäillä, tuntisivatko oppilaatkaan oloaan turvalliseksi, jos kouluissa todella käyskentelisi pysyvästi vaikkapa palkattuja vartijoita. Päinvastoin se herättäisi mielikuvan jatkuvasta uhasta ja hävittäisi kouluista tärkeän kodikkuuden tunteen. Yhdysvaltain, Venäjän ja muutamaan muun maan tien ei tässä pidä olla Suomen tienä.