Jo vuosia velloneessa koululiikuntakeskustelussa äänensä korottavat usein ne, joiden tuntemukset ja muistikuvat siitä ovat negatiivisia. Monet koulun liikuntaopetuksen arvostelijat ovat kokeneet tunnit traumaattisina; ne ovat voineet aiheuttaa jopa pysyvän inhon kaikkea liikuntaa kohtaan.
Tutkimuksien mukaan kuitenkin 70--90 prosenttia koululaisista on saanut koululiikunnasta myönteisiä kokemuksia. Kuulun heihin -- liikunta oli kestosuosikkiaineeni läpi koko kouluajan.
Ainoa selkeästi negatiivinen, omakohtainen liikuntatuntikokemukseni tuli eräästä vauhdikkaaksi ja ilmavaksi tarkoitetusta haarahypystäni hevosen yli. Hyppy ei kuitenkaan ollut riittävän vauhdikas eikä ilmava, ja hevonen oli selkeästi hyppyä pitempi.
Muuten voimistelu, sittemmin liikunta, oli oppiaineena suorastaan odotettu riemu. Se ei tuntunut oppivelvollisuudelta lainkaan.
Koska koululiikunta on aiheena näemmä aina ajankohtainen, tein pienen kyselytutkimuksen nykynuorison keskuudessa. Otanta on aika suppea, joten virhemarginaali on melkoisen suuri.
Yläasteikäisiltä ei liikunnalle juurikaan kehuja herunut. He kritisoivat muun muassa sitä, että liikuntatunnit vedetään pitkälti urheilijoiden ehdoilla ja muut jäävät kovin vähälle huomiolle taikka tyystin ilman sitä. Parhaat liikkujat ovat liikuntatuntien tähtiä.
Tajusin, että niinhän asianlaita oli ennenkin.
Se, että liikunta oli minusta mieluisaa, johtui todennäköisesti siitä, että minulla oli onnekkaasti kavereita, aina kaikki tarvittavat liikuntavarusteet ja olin liikunnasta kiinnostunut ja liikunnallinen. Lisäksi harrastin kilpaurheilua koulun ulkopuolella. Mukavaahan minulla tietenkin oli.
Mutta miltä tuntui siitäkin pojasta, joka oli talvien jääpallotunnit pysyvästi maalivahtina, ilman luistimia, lainamaila kourissaan?
Kaksi tuntia kerrallaan, nahkatakissa ja kaulahuivi kaulassa poikapolo värjötteli tolppien välissä, eikä saanut varmaan koko talvena yhtään laukausta kiinni.
Surumielisesti ja urhoollisesti hän kuitenkin hymähteli pilkalle ja solvauksille vuosikaudet.
Koulu oli silloin ja on nyt maksuton, eikä perusasia ole muuttunut miksikään: raha tai sen puute eriarvoistaa lapsia.
Entä miltä tuntui siitä pulleasta, hiljaisesta tytöstä, joka ei ollut vähääkään liikunnallinen eikä siitä perustanut. Hän oli siksi tietenkin huono jokaisessa liikunnan opetussuunnitelmaan kuuluvassa lajissa ja sai loputtomasti kuulla siitä.
Oliko hän edes oikeasti hiljainen?
Miltä tuntui niistäkin, jotka julmassa ja nöyryyttävässä oppilaskapteenin joukkuevalinnassa jäivät tähteiksi, niiksi, jotka oli ikään kuin pakko ottaa joukkueeseen peliä häiritsemään ja innokkaiden, taitavampien pelureiden peliä pilaamaan?
Jos joku oli vaikkapa ruotsin kielen opinnoissa huono, se oli nuorten miesten keskuudessa lähes sankarillista.
Jos joku oli huono piirtämään, sekin oli aivan sama, eihän töiden taidokkuudesta kilpailtu, eikä niiden perusteella syrjitty, kiusattu tai pilkattu ketään.
Mutta jos joku oli huono liikunnassa, se oli paha juttu. Lahjaton tai haluton liikkuja sai takuulla kuulla ja kokea jos minkälaista ivaa ja pilkkaa jokaisella liikuntatunnilla ja niiden jälkeen.
Nuorten, varsinkin poikien, keskinäinen arvonanto ja kunnioitus mitattiin, ja mitataan varmaan edelleen, suurelta osin liikuntataitojen perusteella.
Ymmärrän nyt, että kömpelöiden liikkujien oli, ja on, vaikea tehdä sosiaalisestikaan notkeita liikkeitä.
Ei ehkä olekaan ihme, että koululiikuntakeskustelussa äänensä korottavat ne, joilla on negatiivista sanottavaa. Äänen korottamiseen voi olla ihan perustellut syyt.