Kulttuuri-ilta kirjastossa. Jo tunnustusta saanut runoilija lukee otteita uudesta teoksestaan. Kuulijakunnan lukumäärä on maltillinen, tunnelma väkeville sanoille virittynyt.
Harmonia rikkoutuu, kun koulukodin nuoret saapuvat kesken esityksen ohjaajineen. Rakennuksen täyttää levoton energia, runoilija jatkaa lausumistaan. Pikkuhiljaa puheensorina lakkaa, nuoria tyttöjä hakeutuu lähemmäksi kuuntelemaan. Silmät vilkuilevat hyllyjen suojista. Pojista levottomin kiertää kolme kertaa salin ympäri, pysähtyy välillä, kävelee lopulta runoilijan eteen ja istuu alas.
Runoilija sulkee kirjan ja tiedustelee, haluaisiko joku kysyä jotakin. Poika kysyy ookkö nää itte kirjoittanu nuo kaikki. Runoilija tunnustaa. Eikö tuo oo kauhean vaikiaa? Onhan se välillä, runoilija myöntää. Poika lainaa runoilijan kirjan.
Liian kuuman kesän aamu musiikkiosastolla. Ovesta astuu ahavoitunut mies, ei tuoksu Mennenille, otsaan on tatuoitu suttuinen risti. Soita mulle Thin Lizzya, että mää saan jotenkin tän päivän käyntiin. Mies sulkee silmänsä ja eläytyy musiikkiin. Nikotiinin keltaamat sormet naputtavat tahtia likaisten farkkujen reisiin. Mies pyytää soittamaan saman kappaleen kolme kertaa. Palauttaa sitten kuulokkeet, kiittää ja kävelee takaisin ulos kadulle.
Tuulisena maaliskuun iltana vilusta hytisevä ministeri astuu sisään kirjaston ovesta ja kättelee kohmeisin käsin. Ulkoilmatilaisuus on venähtänyt, ihmisillä on ollut asiaa, ministerin korvat ovat punaiset. Hän katselee ympärilleen ja kaivaa taskustaan nenäliinan. Onpa mukava päästä tänne sisään lämpimään.
Kirjaston tiskillä ekaluokkalainen odottaa vakavana, että isä saa täytettyä lomakkeen. Isä soittaa äidille ja kysyy henkilötunnuksen loppuosaa, varmistaa vaivihkaa vielä syntymäajankin. Virkailija lisää uuden ihmisen tiedot järjestelmään, ojentaa kortin ja pyytää ekaluokkalaiselta allekirjoitusta. Oman nimenkö minä tähän kirjoitan? Oman, se on sinun korttisi.
Keskittynyt ilme, sormet puristavat tiukasti kynää. Vilkaisu isään, näinkö, juuri niin, tuhinaa, sinisiä kirjaimia valkoiseen muoviin, kynä lipsahtaa välillä, ei meinaa pysyä ahtaissa raameissa, lisää tuhinaa. Lopulta on valmista. Ekaluokkalainen näyttää ujosti kirjastoihmiselle lopputulosta. Kelpaako, kelpaanko? Kelpaat. Tervetuloa.
Yhden ihmisen käsiala on selkeää ja suoraviivaista, toisen sotkuisempaa ja kolmannella saattavat kirjaimet olla syystä tai toisesta välillä kokonaan hukassa. Sikin sokin lattialla, piilossa hyllyjen alla, maailman tuuliin puhallettuja.
Mutta niilläkin kirjaimilla kirjoitetaan tarinoita. Jokainen omansa.