Miltä tuntuisi itkeä joka ilta itsensä uneen? Millaista olisi herätä painajaisten jälkeen unia vastaavaan todellisuuteen, jossa täytyy koko ajan pelätä, milloin joku seuraavan kerran nauraa, pilkkaa, väheksyy, nimittelee, tönii tai kaataa maahan, keksii aina vain satuttavampia haukkumanimiä, levittelee perättömiä juttuja, uhkailee ja tekee kaikin puolin elämästäsi helvettiä?
Ei olisi mukavaa, ei ollenkaan. Aika monen lapsen ja nuoren elämä on edellä kuvatun kaltaista ja vielä pahempaa, pahinta mahdollista kuviteltavissa olevaa, sanalla sanoen helvetillistä.
Niin ei saisi olla.
Kiusaaminen ei saisi olla millään tavalla ymmärrettyä tai hyväksyttävää – eikä varsinkaan vaiettua, sivusta seurattua tai normaalia. Kiusaaminen ei saa olla jokapäiväistä, välttämätön paha ja niin kauan siedettävää, kunhan ei vain minua itseäni koske.
Kiusaamattomuus, erilaisuuden hyväksyminen ja toistemme kunnioittaminen ovat arvoja, joita meidän tulee vaalia ja suojella, myös vaatia, jotta meillä, ja varsinkin meidän lapsillamme ja heidän lapsillaan olisi elettävänään maailma, joka on elämisen arvoinen. Siinä maailmassa ”olet hyvä juuri sellaisena kuin olet” ei ole klisee vaan totta.
”Kohtele toisia niin kuin toivot itseäsi kohdeltavan” on myös hyvä lähtökohta, mutta koska maailmaan mahtuu aina myös niitä, jotka eivät tätä(kään) asiaa ymmärrä, täytyy rohkeimpien vaatia samaa myös muilta. Rohkeimpien tulee astua esiin ja sanoa öykkäreille, ettei noin voi toimia, ei noin voi kohdella toista ihmistä, ei noin saa tehdä.
Ei ole helppoa olla rohkea. Jos joukosta nousee vain yksi, joka vastustaa vääryyttä, tulee hänestä helposti seuraava uhri, joka surutta poljetaan maahan. Kukapa ei pelkäisi, eihän kukaan halua olla kiusattu. Mutta jos ensin yksi on rohkea, on toisen paljon helpompi olla rohkea, kolmannen vielä helpompi, ja neljännen ja viidennen ja kuudennen… Jos kiusaaja myötäilijöineen on yhtä vastaan, on asetelma kiusaajalle edullinen ja hän voi kaikessa rauhassa jatkaa törttöilyään. Jos kiusattu saa tuekseen muita, niitä, jotka näkevät ja huomaavat ja lopulta rohkaistuvat tekemään niin kuin on oikein, muuttuu tilanne kiusaajan kannalta paljon vaikeammaksi.
Enemmistöä vastaan on paha rimpuilla, kiusaajankaan. Vaikeaksi asian tekee se, että enemmistö on yleensä hiljaa, vetäytyy vastuusta ja sulkee silmänsä. Paha saa olla paha, koska tarpeeksi moni ei saa suutaan auki.
Meistä ei saa kasvattaa lampaita, ei koulu eikä varsinkaan koti. Jokaisen ihmisen tulisi oppia mahdollisimman varhain, että on oikein tehdä oikein. Jos joku ei tiedä, mitä se tarkoittaa, ei hän ole saanut tarvitsemaansa kasvatusta.
Tarvitaan asennemuutos. Tarvitaan ihmisiä, jotka näyttävät mallia ja kertovat omista kokemuksistaan; kiusaajia ja kiusattuja, sivusta seuranneita, vanhempia. Ilmiö, josta ei puhuta, on helposti ilmiö, jota ei ole olemassakaan, vaikka olisikin.
Minä haluan kuulla tai lukea, kuinka entinen kiusaaja katuu tekojaan. Haluan kuulla, mitä kiusaaminen on aiheuttanut kiusatulle. Haluan kuulla, kuinka yhä useampi puuttuu kiusaamiseen. Haluan kuulla tarinoita kiusaamisesta, onnellisia loppuja ja onnettomia loppuja, molemmat toimivat tavallaan.
En pysty parhaalla mahdollisella tahdollanikaan kuvittelemaan maailmaa, jossa kiusaamista ei olisi lainkaan. Sen sijaan haluan uskoa maailmaan, jossa enemmistö paitsi tuomitsee kiusaamisen, myös aktiivisesti toimii sitä vastaan. Jotta voi aktiivisesti toimia kiusaamista vastaan, täytyy ymmärtää, että jokainen ihminen on yhtä arvokas riippumatta ulkonäöstään, sukupuolestaan, uskonnostaan, ihonväristään, seksuaalisesta suuntautumisestaan tai ihan mistä tahansa. Kaikki me olemme samanarvoisia. Vain se, kuinka kohtelemme muita ihmisiä, määrittää meidät.
Kiusaamista on, jos me sallimme sen. Julkisuudessa puhutaan paljon kouluista ja opettajista, jotka eivät puutu kiusaamiseen. Paljon vähemmän puhutaan vanhemmista, jotka eivät opeta lapsilleen toisten ihmisten kunnioittamista. Tärkein ja mieleenpainuvin opetus, jonka vanhempi voi lapselleen antaa, on oma esimerkki. Lapset eivät kasva tyhjiössä vaan omaksuvat ympäröivän maailman tavat, kulttuurin ja asenteet, todennäköisimmin ensimmäisenä ja syvimmin oman perheen esimerkin mukaisesti.
Kun seuraavan kerran tulee vastaan lapsi tai nuori, joka ei osaa ottaa muita huomioon, pitää itseään muita parempana ja kiusaa toisia, on syytä muistaa, millaisena hän syntyi tähän maailmaan ja millaiseksi ympäröivä maailma hänet lopulta muovasi.
Ei kiusaamista silti voi millään puolustella. Selittää voi, ymmärtääkin jossain määrin, mutta hyväksyä ei voi, ei saa eikä tarvitse. Kiusaaminen kaikissa muodoissaan on yksinkertaisesti väärin, ei siitä tarvitse sen monimutkaisempaa tehdä.
Älä kiusaa.
Jyri Paretskoi on kirjailija Iisalmesta.