Virkkauksesta se alkaa. Pitää saada aikaan pitkää pätkää. Osa on oppinut taidon jo kotona, osa yrittää saada ihmeellistä metallista tikkua pysymään edes hyppysissä. Opettaja neuvoo, että pyöräytä samankokoisia silmukoita. Miten muka? Sitten tartutaan kahteen puikkoon kerralla. Hullujako ollaan? Puikot ovat niin teräviä, että kyljet vihmovat kipeinä, jos pojat pääsevät niillä pistelemään.
Kuuliainen käsipari alkaa kuitenkin väkertää. Punainen lanka yrittää kietoutua villavanttuiksi. Kädet puristavat puikkoja. Otsa kurtistuu. Kämmenet hikoavat. Käsistä tulee nihkeitä, työstä myös. Opettaja kuuluu sanovan, että ei saa tehdä liian löysää. Kädet puristavat lisää. Lanka ei enää voi kiertyä yhtään pienemmille silmukoille. Hiostuneen villan yhteenliittymässä puikot tuskin liikkuvat. Tuomio on murskaava: liian tiukkaa, pura pois. Kaikkiko? Kaikki.
Kun neula saadaan pysymään kädessä, koulussa ohjataan jo masiinan käyttöön. Ompelukone tykittää niin että jytää. Kaasua tulee poljettua vähänkin pidemmällä suoralla, ja katse keskittyy kaarteisiin. Kunnes jysähtää, suoraan sormeen.
Ohops. Verta. Enemmän verta. Opettaja, missä onkaan laastaria? Ajokortti on ompelukoneen ensimmäinen askel, ja onnettomuuksia sattuu vaikkei neulassa ole vielä lankaakaan.
Sen muistan, että yläasteen ensimmäinen koitos oli paitapusero. Kuka keksikään, että kauluksen voi tehdä erivärisistä paloista? Seurauksena ei syntynyt mikään hannasaren- tai paolasuhosmainen luomus. Toinen pulma taisi aikanaan koittaa siitä, että koulujen rahat kitkuttelivat vähissä. Materiaaleilla ei päästy koreilemaan. Joku muistaa yhä katkerana, että oli aivan sama, pääsikö lankalaatikolle ensimmäisenä vai viimeisenä. Värit olivat karmeita. Ei ihme, ettei koulukäsityön tuotoksia tullut käytettyä.
Koulun käsityötunteja tuskin unohtaa kukaan. Traumoja pulpahtaa esiin jokaisen muistista. Osa meistä selviää, osa ei. Sitä katselee silmät ymmyrkäisinä, kuinka järjestöjen kokouksissa yksi kulkee villapaitaneuleen kanssa, toinen kokeilee erilaisia värejä villasukan kantapäähän.
Käsityömessuilla Helsingissä viime viikonloppuna seurasin, kuinka naisten silmät kiiluivat onnesta uusien lankasorttien äärellä. Siellä saattoi myös käydä ihan vain ilosta neulomassa muutaman kerroksen jonkin sortin harrastuspisteessä. Samalla katselin kaihoisasti, kuinka ikäiseni nuori virkkasi kauniita 1970-luvun värisiä ja tyylisiä kukkasia. Sellaisia, joita voi ommella hämäyskoristeeksi housunpunttiin, jos on kompuroinut polvensa puhki. Hän, kuten messujen parisataa muuta näytteilleasettajaa, oli tehnyt käsityöstä bisneksen.
Ystävä muistelee, että koulusta päästyään hän vannoi, ettei koskaan enää parsi. Ei ikinä. Kapisia kantapäitä sylttääntyneistä sukista. Itaraa touhua. Mutta kun lapset tossuttelevat puhki ties monetko kantapäät vuodessa, neula on ollut pakko poimia kauniiseen käteen.
Ymmärrän häntä. Uskaltauduin taannoin kansalaisopistoon, katsoin kursseja kohdasta tekstiilityö. Hetken päästä löysin itseni kangaspuilta. Paukutin mattoihin ilmeisen patoutunutta käsityöaggressiota. Opettaja neuvoo, että pyöräytä samankokoisia silmukoita. Miten muka?