Leone Sarah Karpeh pakeni jalan kuuden lapsensa kanssa Sierra Leonen rajalle vuonna 2003, mistä heidät kuljetettiin ensin lähikylään ja sitten Tobandan pakolaisleirille. Sissit tappoivat Sarah Karpehin miehen samoin kuin tämän isän. Pakomatkalla Sarah raiskattiin.
"Miten voin mennä takaisin kotiin, kun minulle ei ole kotia, rahaa tai sukua jäljellä? Miten ruokin ja koulutan lapseni? Kukaan ei pidä minusta huolta. Olemme pohjalla", Sarah Karpeh selvittää kiihtyneenä. Nyt perheessä on seitsemän lasta. Vanhin lapsista on 17-vuotias James ja nuorin kaksivuotias Angelin.
Karpehin perhe asuu jotenkuten savesta kyhätyssä talossa. Katto vuotaa kuin seula ja maalattia lainehtii neljä kuukautta kestävän sadekauden aikana. Kostea ja märkä on otollinen kasvualusta malarialle ja muille sairauksille.
Kotimaan tilannetta Sarah Karpeh seuraa aktiivisesti. Silloin tällöin jäljellä olevilta sukulaisilta tulee kirjeitä ja kuulumisia kotoa, radiota kuunnellaan ahkerasti.
"He ovat kertoneet, ettei minun kannata palata takaisin."
Lapset ja äiti pelkäävät kostoa, levottomuuksia. "Kuulumme vainottuun heimoon."
Sarah haluaisi opiskella sairaanhoitajaksi, mutta leirillä se ei ole mahdollista. Opiskeluun tarvitaan paljon rahaa, mitä perheellä ja useimmilla leirillä asuvilla ei ole.
"Jos olisi mahdollista, opiskelisin lakimieheksi", vanhin poika James kertoo tulevaisuuden haaveesta.
UNHCR tukee paluumatkalle lähtijöitä. Matka järjestyy rajalle asti, mukaansa saa välttämättömän määrän ruokaa ja viisi dollaria, hieman yli neljä euroa, elämän järjestämiseksi kotimaassa.
Avustuspaketti ei houkuttele Sarah Karpehin perhettä jättämään turvalliseksi koettua Sierra Leonea. Varminta on jäädä, ainakin toistaiseksi.