Olen 88-vuotias oululainen isoäiti. Samaa ikäpolvea olevien tuttavien kanssa tulee usein keskusteltua vaivoista, sairauksista ja samalla Oulun kaupungin terveydenhoitopalveluista. Niistä ei aina heru kiitosta, ja usein olen kuullut ikävistä ja surullisista tapauksista.
Oma tapaukseni ei ole dramaattinen mutta kertoo siitä, miten byrokratian kiemurat vaikuttavat saatavan palvelun laatuun.
Lokakuisena maanantaiaamuna heräsin varhain viiltävään selkäkipuun. Hädin tuskin pääsin istumaan sängyn laidalle. Soitin ystäväpariskunnalle, joka saapui paikalle välittömästi.
Soitimme 112:een, ja ambulanssi tuli nopeasti. Ystävälliset ensihoitajat ottivat tilanteen nopeasti hallintaansa. He tekivät kokeita ja kyselivät voinnistani. Lopputulema oli, että he kehottivat minua menemään oman terveyskeskuslääkärini vastaanotolle.
Kauhistuin ajatusta, että minun selkäkipuisena pitäisi tuntikausia jonottaa mahdollista lääkärille pääsyä. Kerroin ensihoitajille valitsevani yksityisen palvelun. Sain ajan nopeasti erikoislääkärille, joka tutki minut ja kirjoitti tarvittavat reseptit. Aikaa koko toimenpiteeseen kului noin tunti, mutta palvelu tietenkin maksoi.
Kotiin päästyäni aloin pohtia, eikö asian olisi voinut ratkaista toisin. Miksei ensihoitaja, joka teki tapauksesta muistion, olisi voinut soittaa yhteispäivystyksessä olleelle lääkärille? Hänellähän oli minusta ja käyttämistäni muista lääkkeistä kaikki tiedot, joiden perusteella lääkäri olisi voinut kirjoittaa reseptin.
Byrokratiako tässä hannaa vastaan? Minunkin tapauksessani kustannuksia oli jo syntynyt, kun ambulanssi tuli paikalle, ja perustutkimus tehtiin. Tavallaan vaihe oli hukkaan heitettyjä resursseja, koska jos olisin tiennyt, että ratkaisevaa apua en saa, olisin heti varannut ajan yksityiseltä puolelta.
Olen keskustellut usean poliitikon kanssa kotona asuvien ikäihmisten asioista. Olen myös esittänyt niin kutsuttua ”oman polun” mallia vanhuksille: esimerkiksi lääkäriaika pitäisi voida varata puhelimitse. Nettiä ei kaikilla ole.
On usein syyllistävään sävyyn vedottu säästösyihin ja meitä vanhuksia jopa juhlapuheissa vastuutettu Oulun kaupungin velkaongelmista.
Itse suhtaudun syytöksiin viileästi. Meidän sukupolvemme ei ole vastuussa veloista; me olemme päinvastoin olleet rakentamassa hyvinvointivaltiota. Me kotona asuvat sitkeät sissit toteutamme vielä pilkun tarkkaan valtiovallan linjausta kotona asumisen suosimisesta laitospalveluiden sijasta.
Muistutan vielä, että maksamme eläkkeistämme veroa joka kuukausi ja toivomme sille vastiketta arjessa selviämiseksi.
Marjatta Mononen
Oulu
Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!
Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.