Marraskuusta 1918 lähtien olemme tunteneet kansakuntana pohjatonta alemmuutta muihin Pohjoismaihin. Tuolloin tyssäsi kuninkaamme Väinö I:n nousu Suomen valtaistuimelle.
Monarkia ei päässyt suunniteltuun kukoistukseen, sillä Hessenin hiljaiseksi hömelöksi aikalaisten mainitsema prinssi Friedrich Karl päätti kauan epäröityään unohtaa pohjoisen. Mies pysyisi Saksassa, vaikka siellä kuningashuone oli juuri luhistunut.
Siinä sitä oltiin. Puuhamiehet pitelemässä päätä vajaata kruunua sylissään.
Veistä kiersi haavassa norjalais-saksalainen typerys Siegfried Klug, joka lähetti valtioneuvostolle kaksikin kirjettä tarjoutuen niissä ottamaan istuimen haltuunsa.
Elimme tylsännahkeassa tasavallassa. Ainoa mikä edes nimensä puolesta etäisesti muistutti kuninkaallista loistoa oli Väinö Linna.
Se mitään kunnollista komeutta ollut. Linnan kirjoissa seikkaili tavallinen tykinruoka. Ne puhuivat epäkuninkaallisesti, että kuule sie vänskä, mis sie tarvitset oikei hyvvää miestä? Täs siul on sellane.
Onneksi kerran eräs kesätapahtuma oivalsi, mitä syvä rivi kaipaa. Seinäjoen laulukisa alkoi ihmeellisesti kimaltaa, kun miespuolinen voittaja ymmärrettiin kruunata kuninkaaksi, naispuolinen kuningattareksi.
Siinä paikassa meikäläinen jalka alkoi tanssia tangokuninkaallisen tahdittamana ja silmä lukea lööppejä heidän tulenpalavista burn-outeistaan.
Siniverisyydelle ei tämän jälkeen ole loppua tullut. Kyläriehassa saapasta heittävä muija tai eukkoa kantava äijä nimetään herkästi kuninkaalliseksi.
Tällä hetkellä kruunupäihin nyrjähtäneessä maassamme on kaksi ylhäisyyttä ylitse muiden: Petteri Jussila ja Mervi Tapola.
Jussila on yleisesti julistettu Ternimaitokeisariksi. Miettikää, miten hienolta näyttää kun kioskin eteen pysäköidyn urheiluauton nahkapenkille pian sujahtaa itse ternimaitokeisari.
Tapolan omaisuus periytyy suvulta. Lähtökohta on perin kuninkaallinen. Tapolaa on sanottu Perijäkuningattareksi ja Makkarakuningattareksi.
PETRI LAUKKA
petri.laukka@kaleva.fi