Kotka sai 1900-luvun alkupuolella syntisen leiman mahtavan kauppasatamansa takia. Satamakapakoiden levottomasta elämästä sikisi myös positiivista, kun uudet musiikkivirtaukset kulkeutuivat sinne merimiesten mukana ensimmäisenä.
1950-luvulla kymenlaaksolainen jazz oli käsite.
Jouluna ensi-iltansa saava musiikkiepookki Keisarikunta sijoittuu juuri tuolle aikakaudelle. Kotkalaislähtöinen elokuvantekijä Pekka Mandart on aiemmin käsitellyt maankuuluja kotkalaissoittajia dokumenteissaan Kotkan poikia ilman siipiä ja Junnun kaverit.
Tarina fiktiota,
taustat todellisuutta
Keisarikunnan tarina on fiktiota, mutta taustat ovat todellisuudessa. Esimerkiksi Ollin ja Rempon hahmojen pohjana ovat olleet pianisti Olli Miettinen ja rumpali Reijo Tani.
"Kotkassa oli ravintola nimeltä Fennia. Siellä oli myös swingin ja boogien renessanssi 1950-luvulla. Se vain kesti paljon pitempään kuin elokuvassa. Kotka oli tuolloin Suomen kuuluisin jazz- ja boogie-paikka. Siellä kävivät muutkin kuin kotkalaiset", Mandart kertoo.
Mandart myöntää, että oli melkoinen haaste saada Keisarikunnan maailma näyttämään 1950-luvun Kotkalta. Yleiskuvaa piti vältellä, sen verran paljon kaupunki on muuttunut noista päivistä.
"Mutta minulla on aika hyvät muistot siitä. Sanoin vain rekvisitöörille, mitä tarvitsimme, ja kaikki saatiin hommattua. Esimerkiksi levysoittimen piti olla Collaro. Sellainen tuli meille kotiin laivasta ostettuna vuonna 1956. Niitä oli Kotkassa paljon", Mandart selvittää.
Oikeanlaisten laivojen ja junanvaunujen löytäminen oli jo vaikeampaa, mutta nekin lopulta järjestyivät. Autenttisuuteen pyrittiin kaikessa muussakin. Myös satamakuvien lastaukset tehtiin nimenomaan 1950-luvun tyyliin.
Satamaduunarit ja bändihaaveet
Keisarikunta kertoo satamassa raatavista nuorista, jotka haaveilevat omasta bändistä. Touhu saa uutta vauhtia, kun kunnianhimoinen pianisti Olli (Mikko Nousiainen) palaa Englannista.
"Halusin kertoa tämän päivän ihmisille, että yhteisöllisyydellä ja kaveruudella saa hienoja asioita aikaan. Halusin muistuttaa, että ihmiset ovat voimakkaita, kun he tekevät yhdessä duunia", Mandart sanoo.
Keskeisiä rooleja miehitettäessä oli tärkeää, että näyttelijät ovat myös musiikillisesti lahjakkaita. Virtuoosi kenenkään ei sentään tarvinnut olla. Kinkkua esittävä Tuomas Uusitalo tosin vaikuttaa Leningrad Cowboysin riveissä. Vähemmälle näyttelemiselle jäävät Tidjân, Charles Salter ja Emma Salokoski puolestaan pääsivät mukaan lähinnä laulutaitonsa ansiosta.
Pääosan lahjakkaaksi rumpalismieheksi Rempoksi Mandart kaavaili Mikko Leppilampea heti Helmiä ja sikoja -elokuvan nähtyään.
"Soitin Mikolle ja kysyin, osaako hän soittaa rumpuja. Mikko sanoi soittaneensa teininä muutaman vuoden, ja se ratkaisi."
Leppilampi itse muistelee ihmetelleensä Mandartin soiton tarkoitusperää jonkin aikaa, kun mistään elokuvanteosta ei heti ollut puhetta.
"Ajattelin, että onko se kasaamassa jotain poikabändiä. En minä nyt niin paljoa ole soittanut", muusikkoisänsä ansiosta rumpujen paukuttamiseen tutustunut Leppilampi naurahtaa.
Kun Mandartin taka-ajatukset selventyivät, Leppilampi oli melkein saman tien valmis seisomaan elokuvan takana.
"Minulla oli muutama käsikirjoitus punnittavana, ja niiden kaikkien tuotannot olivat alkamassa samoihin aikoihin. Tämä tuli viimeisimpänä, mutta heti tuntui, että tämä on se juttu. Tuli sellainen olo, että tämä rooli oikeasti sopii minulle", Leppilampi toteaa.
"Muutenkin minulla on aina ollut haaveena tehdä epookkielokuvaa, että pääsee johonkin toiseen aikakauteen. Varsinkin 1950-luvulle, jolloin miehet olivat miehiä ja naiset naisia. Saa näyttää mageelta ja tehdä oikeata leffaa hattu päässä."
