Lähteet: Silvo Hietanen: Siirtoväen pika-asutuslaki 1940, SHS 117 (1982); Pirkko Sallinen-Gimpl: Turvaan sodan jaloista. Evakuoinnit 1939-1944, teoksessa Evakkotie (2006); Pekka V. Virtanen: Maareformit itsenäisessä Suomessa, Maankäyttö-lehti 3/2003; Suomen historian Pikkujättiläinen (2003).
Maailmanpoliittisen tilanteen kiristyttyä syksyllä 1939 Suomessa varauduttiin mahdolliseen sodanuhkaan linnoittamalla Karjalankannasta. Vaikka harva oli uskonut sodan syttymiseen, tilanne muuttui dramaattisesti marraskuun 30. päivänä neuvostojoukkojen hyökätessä Suomen itärajan yli. Väestö rajaseudulta, aina Petsamosta Kannakselle, pakeni kodeistaan.
Talvisodan taistelut taukosivat 13. maaliskuuta 1940 kello 11 kestettyään 105 päivää. Suomi luovutti talvisodan rauhanteossa, niin sanotussa Moskovan rauhassa, Neuvostoliiton vaatimuksesta Suomenlahden ulkosaaret, runsaat puolet Suomen Karjalan historiallisesta maakunnasta eli itäisen ja läntisen Karjalankannaksen, Laatokan Karjalan ja Raja-Karjalan, jolla tarkoitetaan Suomelle kuulunutta osaa Aunuksen Karjalasta.
Alueluovutuksiin kuuluivat niin ikään silloiset Sallan ja Kuusamon itäosat sekä Keski- ja Kalastajasaarentojen läntiset osat. Hanko vuokrattiin Neuvostoliitolle merisotilaalliseksi tukikohdaksi 30 vuodeksi.
Alueiden tyhjentäminen tuli aloittaa välittömästi. Suomalaisten joukkojen oli poistuttava Karjalasta maaliskuun 26. päivään kello 20 mennessä.
Väestön siirto kanta-Suomeen sujui suhteellisen sujuvasti huolimatta talvesta ja lyhyestä evakuointiajasta. Sen sijaan omaisuuden siirtämisessä oli suuria vaikeuksia: omaisuutta - niin tavaraa kuin karjaakin - jäi runsaasti pihoille, rautatieasemille ja tienvarsille.
Niin kutsuttu siirtoväki, josta pääosa oli karjalaisia, oli sijoitettava Suomeen. Valtaosa tästä 12 prosentista koko Suomen väestöä kuului maatalousväestöön; 450 000:sta peräti 200 000.
Mieliala oli apea; uudeksi vedettyä rajaa ei haluttu hyväksyä, ja varsinkin karjalaiset odottivat pääsevänsä palaamaan takaisin kotiseudulleen. Toiveita nosti sodan jatkuminen Euroopassa, ja karjalaisten puheissa esiintyi ajatus "palaamme seuraavana keväänä kun tuomet kukkivat".
Asukkaista lähes tyhjä Suomelle kuulunut Karjala liitettiin maaliskuussa 1940 Karjalais-Suomalaiseen Sosialistiseen Neuvostotasavaltaan; vuoteen 1941 mennessä sinne oli muuttanut noin 188 000 neuvostoliittolaista. Kun Suomi julisti Neuvostoliitolle sodan 26. kesäkuuta 1941, neuvostoasukkailla oli edessään paluu Neuvostoliiton puolelle.
Heinäkuun 10. päivänä 1941 suomalaiset joukot ylittivät itärajan ja syyskuun alkupäivinä koko luovutettu Karjala oli taas suomalaisten käsissä. Yhä suurempi joukko evakkoja siirtyi takaisin Karjalaan alkuvuodesta 1942. Lopulta noin 67 prosenttia karjalaisesta siirtoväestä oli palannut kotiseudulleen.
Sota oli runnellut entisiä kotimaisemia pahoin. Pian kuitenkin korjattiin ja rakennettiin, pellot tuottivat ravintoa ja karjaa kasvatettiin. Maataloustuotanto nousi jo sotavuosina lähes ennen sotia saavutetulle tasolle. Teollisuudessa oli toisin, sillä tehtaat olivat tuhoutuneet suurelta osin eikä entinen tehdastyöväki muuttanut maata omistavien tavoin takaisin.
Joulukuussa 1941 alkaneen asemasotavaiheen pitkittyessä valmisteltiin evakuointisuunnitelmia. Niistä huolimatta neuvostojoukkojen 9. kesäkuuta 1944 alkanut suurhyökkäys oli niin raju, että sen alta jouduttiin lähtemään pois kiireellä. Syyskuun 19. päivänä solmitun niin sanotun välirauhan mukaan siviilien tuli poistua Karjalasta parin päivän kuluessa.
Laatokan Karjala, Karjalankannas ja Raja-Karjala luovutettiin Neuvostoliitolle uudelleen 3. lokakuuta 1944.
Välirauhassa luovutettua aluetta oli kaikkiaan noin 4,5 miljoonaa hehtaaria, josta Karjalan osuus oli noin 2,5 miljoonaa hehtaaria. Peltoalan osuus oli noin 280 000 hehtaaria, mikä maatalousvaltaisessa maassa merkitsi todella paljon. Karjalassa sijainnutta teollisuutta, kymmentä prosenttia koko maan teollisuudesta, oli vaikea korvata. Merkittävää oli myös se, että Karjala oli ollut sotia edeltävässä Suomessa tärkeä sähköntuottaja.
Siirtoväkeä varten säädettiin maanhankintalait. Toukokuussa 1945 säädetty laki koski karjalaisten maanomistajien lisäksi muun muassa rintamamiehiä. Kuusamon ja Sallan siirtoväelle saatiin oma laki samana vuonna ja vastaava myös petsamolaisille vuonna 1950.
Karjalaiset pyrittiin asuttamaan siten, että vanhat perhe- ja kyläyhteydet säilyisivät.
Vähintään yhtä tärkeitä kuin alueluovutusten yhteiskunnalliset vaikutukset ovat olleet henkiset seuraumukset. Evakuointikokemukset ovat määrittäneet useimpien myöhempiä vaiheita.
Erityisesti karjalaisilla evakkous on ollut keskeinen osa minuutta läpi elämän. Sopeutuminen kantasuomalaiseen kulttuuriin ja erilaisiin mentaliteetteihin on ollut vaikeaa. Kannaksen karjalaisten liittymistä osaksi olemassa ollutta yhteisöä helpotti paljolti yhteinen luterilainen usko. Laatokan ja Raja-Karjalan enimmäkseen ortodoksiselle väestölle tilanne oli siltä osin paljon vaikeampi: monen silmissä heidän kirkkonsa oli "ryssänkirkko" ja he itse "ryssiä". Moni valitsikin vaikenemisen tien. Kipeistä muistoista ei puhuttu ääneen vuosikymmeniin. Toisten ei onneksi tarvinnut kätkeä taustaansa, karjalaisuutta ja sen rikasta kulttuuria, vaan he saattoivat jakaa sen valtaväestön kanssa.
Viime aikoina ääneen päässeet evakon pieninä lapsina kokeneet, sillä on ymmärretty, miten syvälle pelon ja uhan tunnelmat käyvät syli-ikäisiinkin. Nyttemmin on alettu puhua jo toisen ja kolmannen polven evakoiden kokemuksista: esimerkiksi tämän päivän kolmi- ja nelikymppiset miettivät, miten vanhempien ja isovanhempien evakkous ja kokemukset siitä ovat näkyneet heidän kasvatuksessaan.