Onneksi meillä on kaikki niin puhdasta ja rehellistä. Suomalainen päätöksenteko on läpinäkyvää, korruptio vähäistä, elinkeinoelämä rehtiä, ja mikä parasta, kotimainen ruoka pudottaa kaikki laudalta laadullaan ja eettisesti kestävillä tuotantotavoillaan.
Valitettavasti vuosikymmeniä eläneelle ja viimeiseen saakka elätettävälle toiveajattelulle on käynyt kuin monelle tavalliselle kuolevaiselle: ihminen on niin kauan terve kunnes tutkitaan.
Suomea on alkanut vaivata vähän samanlainen tauti kuin aikoinaan suurta itäistä naapuriamme. Neuvostoliitossa ei ollut virallisen totuuden mukaan huumeita, rikollisia eikä mitään muitakaan länsimaisia hapatuksia -- naiskaupasta puhumattakaan. Neuvostoliiton hajottua 1991 maasta alkoi kuulua kummia: sieltä ei tuntunut mitään muuta löytyvänkään kuin edellä mainittuja mörköjä.
Kansainvälisissä mittauksissa kotimaa komeili kärkisijoilla vuosikaudet korruptiomittauksissa. Monella taisi olla jo tuolloin vähän toisenlaistakin tietoa takataskussa, mutta kukaan ei astunut julkisuuteen kyseenalaistamaan tuloksia. Kohujen ja muiden sotkujen veivauksen jälkeen nyt alkaa näyttää siltä, ettei putipuhtoisessa maassa ole kohta lahjomatonta nurkkaa.
Aika ajoin pulpahtavassa ruokakeskustelussa on käymässä samalla tavalla kuin lahjontaa koskevien väitteiden kanssa. Elintarviketuotannon ykkösargumenttina on pidetty aina kotimaisuutta. Omassa maassa, erinomaisissa oloissa tuotetuista raaka-aineista tehtyihin lihapaketteihin on liimailtu laadun takeeksi joutsenlippuja. Sitä mukaa kun globalisaatio alkoi heijastua myös elintarvikepuolelle, liput alkoivat hävitä. EU:kin puuttui alkuperämerkkien käyttöön, jota meillä pidettiin tietysti pahana. Todellisuudessa niiden voima on kadonnut aikoja sitten valveutuneiden kuluttajien silmissä.
Viimeksi julkisuuteen taas noussut kohu muutamasta sikalasta kertoo hyvin, missä mennään. Olkoonkin, että eläinaktivistien salaa ottamat kuvat ovat ääritapauksia, ne ovat viesti, ettei kotimaisuudella ja puhtaudella elämöinnille ole enää paljon katetta.
Ylen A-studion jatkeeksi kaivamat tiedot siitä, miten pari vuotta sitten ensimmäisen kerran esille nousseeseen sikakohuun oli vastattu, on malliesimerkiksi kupletin juonesta. Sen jokainen ymmärtää, että menekin edistäminen on välttämätöntä kaikilla aloilla. Menettelytapa paljastaa kuitenkin elintarvikepuolelle pesiytyneestä maan tavasta: jos jotain tehdään, siihen pitää pumpata jotakin tukea veronmaksajien kukkarosta.
Eri medioiden katugallupeissa moni vastaaja sanoo, etteivät huonosti kohdelluista eläimistä levitetyt kuvat ja niistä syntynyt kohu ole horjuttanut heidän uskoaan suomalaiseen kinkkuun. Nopeasti muutoksia ei ehkä tapahdukaan, mutta pidemmällä ajalla tällaiset kuvat ohjaavat kuluttajia aivan varmasti. Miksi maksaa kotimaisuudesta, jos puheet ja teot elintarviketuotannosta ovat näin pahasti ristiriidassa.
Ruokasotkuja seuratessa omituinen olo tulee myös aina siitä, että miksi näiden karseiden esimerkkien kaivajina pitää joka kerta olla jokin aktivistiryhmä. Missä on meidän iät ja ajat tiukaksi kehuttu virkavalvonta? Sekin perinne istuu tiukasti, että epäkohtien paljastuessa, ensimmäisenä aletaan etsiä kuumeisesti asian julkisuuteen vuotanutta -- ja haukutaan tietysti tiedotusvälineitä.
Onkohan meillä idän meiningin kanssa enää muuta eroa kuin se, että hiekkalaatikko on vain pienempi? Onko oikeasti ollut koskaan?
***
Haja-alueiden jätevesien käsittelyn tiukentamisessa mentiin metsään alkumetreillä. Vuosien vaahtoamisen jälkeen uudistukseen on löytymässä hitunen maalaisjärkeäkin.