Kesälomamatka tänä vuonna: polkupyörän selkään Oulussa ja kohti Pirkanmaata, Tampereelta länteen. Matkaa sivuteitä pitkin vajaat 700 kilometriä, aikaa useita päiviä. Koko aikana ei yhtäkään Ylivieskaa isompaa kaupunkia. Tarjolla oli läpileikkaus suomalaisesta maaseudusta.
Seuraavassa joitakin havaintoja matkan varrelta.
Kiekuvia kukkoja: neljä. Lakkautettuja kyläkauppoja: paljon. Juuri lakkautettuja kirjakauppoja: kaksi. Kesäteatterikylttejä: useita. Erilaisia kesätapahtumia tulossa tai menossa: vähän joka puolella. Jättiputkiesiintymiä: viisi. Leikkiviä lapsia: kummallisen vähän. Paras munkki: kesäkahvila Paavolassa.
Paljon puhutaan siitä, että Suomen tiet rappeutuvat. Pötypuhetta. Tiet ovat joka puolella oikein hyviä, ottaen huomioon sen, että väkeä on aika vähän ja lääniä aika paljon.
Jos keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä vielä toteuttaa aikeensa pyöräillä Oulusta eduskunnan avajaisiin Helsinkiin, toivottavasti matka ei taitu nelostietä. Suomea nimittäin katsoo aivan uusin silmin, jos käyttää jotain muuta kuin valta- ja kantateitä – joilla sitä paitsi muutenkaan ei ole terveellistä pyöräillä kaiken muun liikenteen jaloissa.
Kun autolla sujauttaa Suomen poikki, tarjolla on enimmäkseen eriasteista tylsää pöpelikköä. Kylät kierretään metsän kautta tai muuten jarruttamatta. Taajamia ei koskaan oikeasti näe. Kun kulkee hitaammin ja poikkeaa pikkuteille, maisema muuttuu täysin. Äkkiä maakunnatkin erottuvat toisistaan. Huomaa lakeuden, jokilaaksot, Suomenselän ja Järvi-Suomen. Haistaa pellot, metsät ja suot.
Kuulee purot, lehmät ja kiurut. Kuulee murteiden muuttumisen. Näkee rakennustapojen erot, etenkin pohjalaistalojen vyöhykkeen. Huomaa sen, kuinka sukunimistä voi seurata, millä paikkakunnalla mennään: Savela, Tunkkari, Luoma. Ja jos kuntakeskusten kuppiloissa selaa paikallislehtiä, voi yhä tunnistaa eri pitäjien mahtisuvut. Aina niistä joku nimi on noussut laajemmin näkyville, ja aina samaa väkeä häärää myös paikallistasolla.
Moni kylä näyttää hiipuvalta. Jokaisen paikallislehden tekstaripalstalla haukutaan päättäjät oman kunnan ja palveluiden alasajosta. Mutta jos maaseudulla kerran menee kehnosti, miten niin moni talo voi näyttää niin hyvältä? Huikeita istutuksia, kukkaviritelmiä ja koristeita pihat täynnä, kaikki hyvän elämän merkit paikalla, kaukana kaikista kasvukeskuksista.
Eri pitäjien vireyden kyllä jotenkin aistii. Jossain ilmiselvästi on yrittäjyyden perinnettä, jossain sitten ei niinkään. Ällistyttävin yrittäjyyden symboli tämän matkan varrella oli Sievin asemakylässä kohoava valtava kuutio, Sievin Jalkineen tuotantolaitos.
Kuka liike-elämän visionääri sijoittaisi satoja ihmisiä työllistävän kenkäkonsernin juuri tuollaiseen paikkaan? Ei kukaan, mutta siinä se on.
Joillakin muilla kylillä tulee vastaan muita firmoja, joiden tuotteet tunnistaa. Keksejä, voita, limsaa, mattoja. Samalla tulee toinen ahaa-elämys: jos ostan niiden tuotteita, se työ tehdään juuri tässä. Näiden talojen keskellä, tässä maisemassa. Eikä jossain kaukana, eikä mahdollisimman halvalla.
Julkishallinnon pöhköt kilpailutussäännökset estävät hyvin sen, että julkisissa hankinnoissa edes yritettäisiin suosia paikallisuutta tai ylipäätään kotimaisuutta. Yksityisellä kuluttajalla sentään on vielä valinnan varaa.
Paha saarnata muiden puolesta, mutta ainakin itse aion mättää ostoskoriin mahdollisimman paikallista ja mahdollisimman kotimaista tavaraa. Ei näitä seutuja mikään muukaan pidä asuttuina kuin se, että kuluttajat unohtavat globalisaation ja ostavat läheltä.
Tämä kesä on toitotettu kehnoja talousuutisia ja suuren surkeuden lähestymistä. Kurttuotsaisia kestävyysvajeen vahtijoita tietysti tarvitaan, mutta mahtaako siinä olla koko totuus.
Katsokaa ympärille, miltä Suomi oikeasti näyttää. Ihmiset – suurin osa heistä – ovat hyvällä tuulella. He loihtivat aivan upeita paikkoja tähän maahan, tekevät kaikenlaista, harrastavat, ovat kohteliaita ja kivoja. Eiköhän täällä pärjäillä.