Pori Kirjurinluodon perjantai sen todisti: kotimaasta löytyy yhtä hyvää ja parempaakin jazzia kuin rapakon takaa. Vuosikymmenet Pori on roudannut jenkeistä kaiken maailman kartellimuusikoita, joiden ainoa jälkeen jäänyt merkitys on ollut katteeton lovi festivaalin rahakirstussa.
Millenium Sextet oli hyvä esimerkki rahat pois -tööttäilystä. Afrojäppiset olivat sinänsä ammattimiehiä, mutta tuotos oli mielikuvituksetonta, ulkokohtaista, kaavamaista ja rutiinilla huideltua.
Mutta kun nuorten suomalaisten U-Street All Stars avasi pellit Kirjurin lavalla, vaihdettiin samalla planeettaa: täydellisesti sisäistettyjä omia sävellyksiä, yleisöön tarttuvaa solistista hurmiota, erheetöntä ja teknisesti vaivatonta tykitystä - ja ennen kaikkea svengiä!
Esitys jopa ylitti ne odotukset, joita Kalevassa kesäkuussa kehumani yhtyeen esikois-cd synnytti. Nousukiitoisesta kehityksestä langetkoon kiitos koko kvintetille: alttosaksofonissa Markus Hulkko, tenorisaksofonissa Timo Lassy, kitarassa Teemu Viinikainen, bassossa Timo Tuppurainen ja rummuissa Jussi Lehtonen. Se on selvää, että portit ulkomaille on avattu. Hyvää matkaa!
Hehto akanoita
Mutta kun Porin ohjelmapolitiikka on löytänyt jyvän, sata laariin välittömästi hehto akanoita. Huikean jazztripin jälkeen lavalle tuli mies nimeltä Gordon Haskel esittämään "savuisen rentouttavia" (lainaus ohjelmalehdestä) laulelmia. Jos Pori valitsee balladit yhdeksi erikoisgenrekseen, niin varmasti vaikkapa Barbara Helsingius tulisi halvemmaksi.
Oli aika paeta ponttoonisiltaa pitkin mantereelle - etenkin kun vuorossa oli vielä Haskeliakin kaameampi ilmiö eli Angela Stone, kaikkien soul-kliseiden Mississippi.
Carter vai Wesseltoft
Kun jazztaidepianisti Andrew Hill oli Promenadisalissa soittanut monikymmensivuisen nuottipahvistonsa loppuun riitasointuja tökkimällä ja svengiä kartellen, astui lavalle friikkien ehkä eniten odottama jazzvieras, saksofonisti James Carter.
Avaukseksi hän veti kuulijoilta tuolin alta moniminuuttisella introlla, johon mahdutettiin Carterin keskeiset tavaramerkit: loputon kiertohengitys, kaksoisäänet, erehtymättömät ja nopeat volyyminvaihdokset, uskomattomat intervallit. Mutta kun sitä seurasi urkujen ja rumpujen ränttätänttäkomppi, oli tehtävä valinta: joko Carter tai täsmälleen samaan aikaan teatterissa soittava eurojazzin uusi nimi, norjalainen kosketinsoittaja, säveltäjä ja orkesterinjohtaja Bugge Wesseltoft.
Koska Carter oli tuttu jo Tampereen ja Espoon festareilta, valitsin Wesseltoftin. Myöhemmin kuulin, että Carter oli pannut sirkusvaihteen päälle, ja kun Wesseltoftkin oli yhtä sähköhypnoottista jatkumoa ja konebiitissä kellumista, oli ilta kutakuinkin poskellaan.
Joskus jazzin jättiläinen
Lauantain pääesiintyjä Kirjurinluodossa, Mingus Big Band, ei sekään pystynyt muuttamaan monesta suusta kuultua loppuarviota, jonka mukaan Pori Jazz 2002 oli (U-Streetistä huolimatta) jazzillisesti kaikkien aikojen limbo.
Pori oli joskus jazzin jättiläinen. Nyt se horjuu megalomaanisilla savijaloillaan.
Pori Jazzista on tullut amerikkalaisen muovimusiikin eurooppalainen politrukki.