Ensin kokoomuksen puheenjohtaja, pääministeri Jyrki Katainen patisteli pieniä lapsia kotonaan hoitavia äitejä palaamaan työelämään osa-aikatöihin.
Kohta perään saman teki kokoomuksen sponsoreita edustava Elinkeinoelämän keskusliitto EK esittämällä heikennyksiä lasten kotihoidon tukeen. Tukeahan annetaan vanhemmalle, joka hoitaa kotona alle 3-vuotiaasta lastaan.
EK:n ehdotus oli luettavissa Helsingin Sanomista tiistaina, jolloin vietettiin kansainvälistä YK:n lasten oikeuksien päivää. Kannanotolla ei toki ole mitään tekemistä sen paremmin lasten kuin heidän vanhempiensa oikeuksien kanssa.
Taustalla on raaka laskelmointi saada halpaa työvoimaa alipalkattuihin töihin. EK:lla on otsaa ehdottaa vielä, että osa-aikatyötä tekeville maksettaisiin osittaista kotihoidon tukea. Toisin sanoen osan palkasta maksaisi yhteiskunta.
Osa-aikatöissä ei sinänsä ole mitään vikaa. On paljon töitä, joissa tekemistä ei riitä kahdeksaksi tunniksi päivässä, mutta lyhyemmäksi aikaa kyllä. Nekin työt on jonkun tehtävä.
Osa-aikatyön ongelma on siinä, että se elättää harvoin tekijänsä. Näin ollen se rajaa ison joukon ihmisiä ulkopuolelle.
Parhaiten osa-aikaisuus istuu opiskelijoille antaen lisuketta opintorahan päälle sekä sellaisille parisuhteissa eläville, joissa toinen puolisoista saa kohtuullista palkkaa kokoaikaisesta työstä.
Useimmille yksinhuoltajille se merkitsee vain ikävää valintaa köyhän ja vielä köyhemmän vaihtoehdon väliltä. Jos valitsee työn, häviää tuissa eikä saa vastinetta työnteosta. Jos valitsee tuet, taloudellinen lopputulos on plus miinus nolla.
Työn täytyy aina palkita tekijänsä, muuten siinä ei ole mieltä. Miten se tehdään osa-aikatyössä? Siinä riittää Kataiselle ja kumppaneille pohtimista.
Vastaukseksi ei kelpaa se, että yhä useampi pannaan työskentelemään osa-aikaisena ja palkan maksaa valtio. Julkisen sektorin kuorma on ilman tätä lisääkin riittävä. Miksei saman tien palkata yhteiskunnalle; sielläkin on tekemätöntä työtä?
Kiinnittämällä huomion osa-aikatöihin ja suuntaamalla tulen kotiäitejä kohtaan kokoomus sponsoreineen sulkee silmänsä yhteiskunnan todellisilta ongelmilta.
Kun niiden edessä ollaan voimattomia, ryhdytään puuhastelemaan toisarvoisten pulmien parissa.
Se tiedetään, että väki vanhenee vauhdilla: työikäisten määrä suhteessa työn orjuudesta vapautettuihin vähenee koko ajan. Kohta useammat ovat vapaalla kuin töissä. Tämä johtaa siihen, että entistä vähemmällä väellä on elätettävä entistä isompi porukka.
Pitkän päälle pohja pettää, etenkin kun näköpiirissä on, et-teivät työssäkäyvät tule vaurastumaan sellaisella vauhdilla, että heitä voitaisiin verottaa kovin paljon enempää kuin nyt.
Tällöin katse kääntyy eläkkeelle siirtymiseen. Vanhuuseläkeikä on haarukassa 63–68 vuotta, mutta väki jää pois työelämästä keskimäärin noin kuusikymppisenä.
Eläkkeelle siirtymisen ikää alentaa tuntuvasti varhainen siirtyminen työkyvyttömyyseläkkeelle.
Jos EK yhteistyötahoineen haluaisi puuttua eläkeongelmaan, se voisi tehdä sen ilman, että valtiota täytyisi huutaa apuun.
Työnantajilla on suuri vastuu siitä, kuinka pitkään ihmiset jaksavat tehdä töitä. Jos ihmisistä otetaan kaikki irti tässä ja nyt – vain pikavoitot, niin kuin ajan henkeen kuuluu – ei ole ihme, että työssä uuvutaan ja eläkkeelle joudutaan ennen aikoja.
Eikä tässä kaikki. Jo pidemmän aikaan ek-laisissa yrityksissä on halveksittu kokeneita, osaavia työntekijöitä. He ovat ensimmäisiä, jotka pannaan eläkkeelle johtavan putken päähän heti kun markkinanäkymät vähänkin hämärtyvät.
Yli kolmivuotiaiden lasten äidit käyvät Suomessa työssä enemmän kuin naiset Euroopassa keskimäärin.
Se, että monet äidit hoitavat pikkulasta kotona, on ongelma lähinnä siinä mielessä, että mikseivät niin tekisi isät enenevässä määrin. Lastenhoito kuluu isälle siinä missä äidillekin.