"Mä oon muuttunu. Mä en lyö sua enää."
Muistikuva takavuosien lämpimästä kesäyöstä on terävä. Humalainen mies kävelee naisystävänsä perässä ja yrittää huudoillaan saada tämän uskomaan, ettei hän enää pahoinpitele puolisoaan.
Naisen askel hidastuu, päästää miehen rinnalle. Kohta taivalletaan jo yhtä matkaa samaan osoitteeseen. Muutamaa viikkoa myöhemmin tilanne toistuu.
Lähisuhdeväkivalta on liiankin tuttua suomalaisissa parisuhteissa. Vuoden alussa voimaan astuneen lakimuutoksen myötä sitä pirskahtelee pintaan yhä enemmän. Lievimmätkin pahoinpitelyt on nyt pakko viedä eteenpäin vaikkei uhri sitä haluaisikaan, mikä mahdollistaa myös naapureiden ja ystävien puuttumisen havaitsemaansa väkivaltaan.
Muutoksen ounasteltiin johtavan siihen, että lähisuhdeväkivaltatapauksia päätyy yhä enemmän sovittelutoimistojen puitavaksi.
Näin näyttääkin käyneen, esimerkiksi Pohjois-Suomen sovittelutoimiston alueella on tehty huomattavasti enemmän aloitteita lähisuhdeväkivallan sovitteluun kuin aiemmin. Poliisit ja syyttäjät ovat hyödyntäneet kasvanutta harkintavaltaansa ja ohjanneet sovitteluun tapauksia, jotka ennen saatettiin vetää pois rikosoikeusjärjestelmästä.
Lähisuhdeväkivallan soveltumisesta sovitteluun on väännetty peistä pitkään. Siinä missä kannattajat vetoavat tutkimuksiin ja sanovat sen olevan kannattavaa ja edullista, kritisoivat etenkin naisjärjestöt toimintatapaa voimakkaasti.
Naisjärjestöjen keskusliiton hallitusohjelmatavoitteiden mukaan väkivaltarikosten sovittelusta olisi luovuttava kokonaan, koska väkivallan uhri ei ole tasa-arvoisessa neuvotteluasemassa väkivallan tekijän kanssa.
Vierailin hiljattain lähisuhdeväkivallan lisääntymisestä kertoneeseen juttuuni Oulun seudulla asuvan pariskunnan luona. He kertoivat väkivaltaisesta parisuhteestaan ja selittivät tyytyväisenä, miten lähisuhdeväkivallan sovittelu on muuttanut heidän elämäänsä. He rohkenevat puhua toisilleen avoimemmin ja ovat puineet läpi sellaisia suhteen kiemuroita, joihin he eivät ole uskaltaneet tarttua.
Kaksikon puheissa pisti silmään se, että parisuhteen nainen kertoi joutuvansa sisimmässään aina pelkäämään väkivaltaa. Mies puolestaan ei pystynyt olemaan varma, etteikö hän sitä tulisi jonain päivänä käyttämään.
He kiittelivät sitä, että vaimo on oppinut olemaan ärsyttämättä ja mies taas on oppinut lähtemään toisaalle, kun häntä ärsyttää. Ettei vain sohittaisi liikaa ampiaispesää.
Koti ei ole ampiaispesä. Siellä ei pitäisi joutua olemaan jatkuvasti varpaillaan ja varomaan puheitaan ja tekojaan. Sen pitäisi olla turvapaikka kaikelta pahuudelta, eikä suinkaan kaiken pahuuden keskus. Asetelman ei pitäisi olla sellainen, että naisen täytyy tehdä kaikkensa, jotta hän ei joutuisi lyödyksi ja miehen vastaavasti pyrkiä olemaan lyömättä.
Perheväkivalta ei ole tilanne, johon ikään kuin vahingossa ajaudutaan. Lyönti on aina valinta, tahdon alainen teko. Käsi ei puristu nyrkkiin itsestään vaan voiman käyttö edellyttää tietoista päätöstä satuttaa toista ihmistä. Toistuessaan ilmiössä on kyse vallan käytöstä, halusta alistaa vastapuoli lyöjän tahdon alaisuuteen.
On hienoa, jos Oulun seudulla asuva pariskunta sai sovittelun kautta katkaistua pitkään jatkuneen väkivallan kierteen. En voi kuitenkaan olla miettimättä, onnistuttiinko tässä todella vai päästiinkö sovittelulla vain tilapäiseen välirauhaan. Sekin on tietysti hyvä asia, kaikki ponnistelut väkivallattomuuden eteen ovat kannatettavia.
Olen nähnyt lähisuhdeväkivaltaa ja sen seurauksia liikaa voidakseni liputtaa toistuvien perheväkivaltatapausten sovittelun puolesta. Ilmiöön pitää puuttua jämerämmin.