Richard Holbrooke, joka toimi takavuosina Bill Clintonin hallinnon erityisedustajana Kosovossa ja Bosniassa, otti kolumnissaan Washington Postissa viime viikolla kantaa Kosovon tulevaan asemaan. Teksti oli juuri niin tiukkaa kuin häneltä saattoi odottaakin. Näin kommentoitiin juttua ainakin Belgradissa, jossa Holbrookea pidetään vanhastaan albaanimielisenä ja serbien vihollisena.
Tuo albaanimielisyys tarkoittaa sitä, että Kosovon maakunnan tulevaa statusta koskevan kiistan ainoa ratkaisu on itsenäistyminen, juuri se mitä Kosovon albaanit intohimoisesti haluavat ja emämaa Serbia jyrkästi vastustaa.
Albaanijohto ei edes suostu "neuvottelemaan" serbien kanssa muusta kuin täydestä itsenäisyydestä. Serbit puolestaan ovat valmiit hyväksymään jonkin ratkaisun, joka on enemmän kuin autonomia, mutta ehdottomasti vähemmän kuin itsenäisyys. Belgrad ei aio sallia maakuntansa riistämistä muodollisesti sylistään.
On eri asia, mitä keinoja Belgradilla on eroa estää. Ensimmäinen serbipoliitikko, ex-ulkoministeri, ennusti jo ääneen, että Kosovo tulee itsenäistymään. Hänet rökitettiin kunnolla, mutta mielipide ilmaisee serbien pelkoja. Kesällä, viimeistään ensi syksynä tulee asiassa tapahtumaan jonkinlainen liikahdus.
Holbrooken kanta on vähän epädiplomaattinen ja norsumainen. Hänen mielestään serbien on vain sopeuduttava menetykseen. Holbrooke neuvoi samalla EU:ta sitomaan Kosovon statuksen Serbian lähentymisneuvotteluihin. Serbeille pitäisi yksinkertaisesti ilmoittaa, että elleivät he luovu kiltisti Kosovosta, heillä ei ole asiaa EU:n jäseneksi.
Holbrooken mielestä on ollut pelkkää turhanpäiväistä viivyttelyä odotella, että Kosovossa saavutettaisiin tietyt standardit, ennen kuin sen lopullisesta statuksesta voidaan ruveta puhumaan.
Nuo standardit koskevat muun muassa maakunnan itsehallinnon laatua, pakolaisten (serbien) paluumahdollisuuksia ja asemaa sekä liikkumisvapautta. Serbien mielestä niistä ei ole tietenkään toteutunut yksikään.
Noiden standardien toteutumista arvioidaan tulevana kesänä YK:n turvallisuusneuvoston saaman raportin pohjalta. Keskustelu asiasta onkin vilkastunut, mistä myös Holbrooken henkilökohtainen vaikutusyritys kielii.
Yhdysvallat lähetti jo varaulkoministerinsä tapaamaan muita niin sanotun kontaktiryhmän maita Britanniaa, Ranskaa, Saksaa, Italiaa ja Venäjää.
Maaryhmän periaatteena on tietysti sellaisen kestävän ratkaisun löytäminen, joka ottaisi osapuolten näkemykset huomioon ja takaisi alueellisen vakauden. Ja tuota ratkaisua raamitetaan kolmella eillä. Ei Kosovon paloittelulle (esimerkille), ei unionille naapurimaiden (kuten Albanian) kanssa ja ei paluulle vuotta 1999 edeltäneeseen tilanteeseen. Nato pommitti tuolloin Slobodan Milosevicin johtamia serbejä 78 päivää.
Mutta maiden lähtökohdissa on myös eroja. Britannia tuskin ryhtyy vastustamaan Yhdysvaltain kantoja. Ranska on perinteisesti serbimyönteisempi ja Venäjä tukee serbejä kaikessa.
On kuitenkin olemassa taikasana, jolla on voimaa kääntää mielet. Se on "poliittinen realismi". Haave monietnisestä yhteiskunnasta saattaa romuttua.
Ei ole vaikea ennustaa, että Kosovo etenee vähitellen kohti itsenäisyyttä. Siihen suuntaan viittaavat lännessä ilmeisesti yleistyneet mielialat ja myös Kansainvälisen kriisiryhmän (ICG) ja muut raportit. Ja samalla kun EU on sekaisin, George W. Bushin hallinnolla saattaa olla haluja julistaa vapauden sanomaa myös Balkanilla.