Kosovon hallitus on ottanut ratkaisevan liikkeen ja julistanut alueen itsenäiseksi. Tämä on useita vuosia jatkuneen poliittisen prosessin väistämätön lopputulos huolimatta Serbian ja Venäjän voimakkaasta vastustuksesta. Kosovon seuraavat haasteet on ylläpitää maassa poliittista vakautta ja kaikkien kansalaisten turvallisuutta sekä hankkia ulkovaltojen tunnustus itsenäisyydelle.
Pitemmällä aikavälillä Kosovon albaanijohdon kokemat haasteet ovat toisenlaisia. Maalla ei ole oikeastaan omaa taloutta.
Tuotantoa on vähän ja pääosa kulutustavaroista tuodaan Keski- ja Kaakkois-Euroopan maista. Tuotannon vähäisyyttä osoittaa 30--40 prosenttiin nouseva työttömyysaste, mikä yhdessä maan nuoren ikärakenteen kanssa ruokkii tulenarkaa politiikkaa. Tämä nähtiin 1990-luvun kapinavuosina, jolloin nuoria kosovolaistaistelijoita oli helppo rekrytoida serbejä vastaan. Tilannetta kuvaa se, että viime marraskuussa pidetyissä vaaleissa valittiin pääministeriksi sissitaistelijana kunnostautunut Hasim Thaci.
Kosovon kaksimiljoonainen väestö, josta 90 prosenttia on etnisiä albaaneja, ei luo riittävää kysyntää, jotta ulkomainen pääoma alkaisi vähällä investoida maahan. Tosin maassa olevat Nato-joukot, YK:n henkilökunta, EU:n avustushenkilökunta ja Etyjin tarkkailijat -- yhteensä yli 20 000 henkeä -- ovat luoneet kysyntää palveluille. Tähän saakka alueen epävarma kansainvälinen asema on kuitenkin saanut ulkomaiset sijoittajat epäröimään.
Siksi paikalla onkin lähinnä sellaisia yrittäjiä kuin itävaltalainen pankki, kroatialainen elintarviketehdas ja slovenialainen panimo. Oikeastaan Kosovo on basaaritalous, jossa tuotteet ovat usein salakuljetustavaraa. Ihmis-, ase- ja huumekauppakaan ei ole alueella tuntematonta. Maassa rehottava korruptio ei sekään ole ulkomaisten yritysten silmissä varsinainen suositus.
Thaci taisi hieman kaunistella totuutta sanoessaan Die Zeit-lehdelle vaalien jälkeisessä haastattelussa: "Ei meillä ole mitään ongelmia, olemme vain köyhiä." Kosovon sota syrjäytti kotipaikaltaan 250 000 ihmistä, joista vain 18 000 on palannut kotipaikalleen. Kiistat asuntojen oikeista omistajista ovat tavanomaisia.
Kosovo onkin köyhin entisen Jugoslavian alueista sen henkeä kohti laskettu kansantulo nousee vuodessa 1 000 dollariin.
Kolmen viime vuoden aikana sen talous on kasvanut suhteellisen vaatimatonta 2--3 prosentin vuosivauhtia, kun Serbiassa kasvuvauhti on ollut 6--7 prosenttia. Tuloerot ovat Kosovossa kasvaneet jyrkästi. Suurena haasteena on yhteiskunnan infrastruktuurin, kuten kuljetusten ja koulutuksen, saaminen edes kohtuulliseen kuntoon. Kosovossa on kuitenkin hyödynnettäviä luonnonvaroja, erityisesti hiiltä, ja rakentaminen on alkanut elpyä jälleenrakennuksen myötä.
Kosovon budjetti on ulkoisen avun varassa. Ulkomaisen avun osuus bruttokansantuotteesta (bkt) on noin 20 prosenttia ja se tulee pääasiassa Euroopan unionista. Tärkeä tulon lähde on ulkomailla, erityisesti Saksassa työskentelevien kosovarien kotimaahan lähettämät rahat, jotka nousevat 15 prosenttiin bkt:sta. Sotilaallisen vastarinnan aikana 1990-luvulla näillä siirtolaisten rahavirroilla oli tärkeä osuus aseiden hankinnassa ja yleensä vastarinnan rahoittamisessa.
Kosovon poliittinen järjestelmä ja oikeuslaitos ovat heikkoja, mikä on seurausta serbien käyttämästä ylivallasta ja syrjinnästä. Tavallinen kosovar myöntää poliittisten johtajien ansiot itsenäisyyden edistämisessä, mikä onkin ollut poliittisen elämän ykköstavoite. Toisaalta poliitikkoja pidetään perustellusti epäluotettavina, jopa roistoina. Kansalaisten kyllästymistä osoittaa se, että viime marraskuun itsenäisyysvaaleissa vain 45 prosenttia äänioikeutetuista vaivautui vaaliuurnille, mutta itsenäisyyttä juhlittiin Pristinan kaduilla sitäkin reippaammin.
Tiedämme Suomen historiasta, kuinka itsenäisyyden alku voi olla vaikeaa, jopa veristä. On tärkeää saada keskeisten valtioiden diplomaattinen tunnustus ja näin soisi käyvän myös Kosovon tapauksessa. Silti maan sisäinen kehittäminen oikeastaan alkaa vasta tästä. Valtio ei voi olla poliittisesti täysimittainen, jos sen alueella toimii julkisen vallan kontrollin ulkopuolella itsenäisiä sotilaallisia ryhmiä kuten Kosovossa tapahtuu. Max Weberin valtiomääritelmän mukaan suvereenilla valtiovallalla täytyy olla väkivallan monopoli alueellaan.
Oma merkityksensä on sillä, asettaako Serbia Kosovon kauppasaartoon, mistä EU on varoittanut. Kauppareittejä on muitakin, mutta vaikeuksia voi aiheuttaa erityisesti sähkötoimitusten katkaiseminen. Tämä on mahdollista siksi, että vanhan Jugoslavian ajoilta on olemassa alueellinen sähköverkko, johon Serbian ja Kosovon lisäksi myös Makedonia kuuluu.
Niin teollisuuslaitosten kuin kotitalouksienkin kannalta jatkuvat sähkökatkokset ovat jo nyt harmillisia, mutta mahdollisten pakotteiden seurauksena tilanne vielä pahenee. Kosovoon suunnitellaan rakennettavaksi suuri, 3.5 miljardia euroa maksava hiilivoimala, mutta sen tuottama energia on käytettävissä vasta vuonna 2015. Hiilivarojensa vuoksi Kosovo havittelee energianviejän asemaa.
On olemassa riski, että sisäisesti hauras ja ulkoisten paineiden alla elävä Kosovo epäonnistuu itsenäisyydessään. Tämän vuoksi siellä tarvitaan pitkään kansainvälisten sotilaiden ja siviiliasiantuntijoiden läsnäoloa ja ulkopuolista taloudellista apua.
Vastapainoksi kansainvälisellä yhteisöllä on oikeus odottaa, että kosovolaiset itse vahvistavat poliittista järjestelmäänsä ja oikeuslaitostaan, pidättyvät väkivallasta ja serbivähemmistön diskriminoinnista sekä panevat järjestäytyneen rikollisuuden ja korruption kuriin. Siinä onkin uudelle valtiolle aluksi tehtävää.
Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin johtaja.