Suomen hallituksen kanta Euroopan unionin muuttumiseen on se, ettei Euroopan unioni saa muuttua. Toive tuskin vastaa todellisuutta. Euroopan tulevaisuuskonventti perustettiin edistämään keskustelua EU:n tulevaisuudesta, sen tarpeellisista uudistuksista ja sen paikasta maailmassa. Konventti on tehnyt työtä käskettyä, ja sen puheenjohtaja Valery Giscard d'Estaing tuntuu välillä tekevän vielä enemmän. Hän tuo esiin liian pitkälle meneviä ehdotuksia, joista ei suinkaan vallitse yksimielisyyttä: Ne saattavat yhtä kaikki päätyä muodossa tai toisessa konventin juhannuksena esiteltäviin johtopäätöksiin. Esitys EU:n presidentistä on tästä hyvä esimerkki.
EU on suurten muutosten edessä, ja Suomen uudelta hallitukselta on jo kipeästi odotettu selvää linjausta Suomen Eurooppa-politiikasta. Keskiviikkona sellainen saatiin, kun pääministeri Anneli Jäätteenmäki antoi eduskunnalle ilmoituksen "Suomen hallituksen kannanotoista EU:n tulevaisuuskonventissa esillä oleviin institutionaalisiin sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskeviin esityksiin".
Tämä ilmoitus täytti vaatimukset poliittisesta linjanvedosta, sillä hallituksen kanta tuli siinä selvästi ilmi: toimivaa pyörää ei kannata korjata, ja EU:n instituutioiden perusrakenne on toimiva. Toisin sanoen Suomi tavoittelee konventin työstä ja sitä seuraavasta hallitusten välisestä konferenssista hvk:sta tulosta, jossa mikään oleellinen ei muuttuisi. Uudistukset, joihin ollaan valmiita, ovat vähäpätöisiä ja usein teknisluonteisia.
Jos tämä olisi EU:ssa vallitseva näkökulma, koko konventtia ei olisi kannattanut perustaa. Miksi keskustella uudistuksista, jos uudistuksiin ei kerran ole tarvetta?
Todennäköisintä on, että uusi hallitus saa Thessalonikin huippukokouksessa juhannuksena tai viimeistään hvk:ssa huomata, että Suomen valitsema linja edustaa vähemmistön kantaa. Useimmat muut maat ovat valmiita uudistamaan EU:ta selvästi enemmän, kuka yhdessä asiassa, kuka toisessa. Lopputulokseen pääseminen edellyttää poliittista kaupankäyntiä, eikä kaiken pitäminen ennallaan ole välttämättä vahvin mahdollinen neuvotteluasema.
Suomen asenne heijastaa pitkälle sitä tosiasiaa, että maalla on ollut varsin hyvä olla nykymuotoisessa EU:ssa. Suomi on pystynyt vaikuttamaan ja on tullut kuulluksi, mikä on pitkälti ollut ammattitaitoisen virkamiehistön ja EU-asioihin paneutuneen valtiojohdon ansiota. Lähtökohtana on myös ollut, että Suomi pyrkii istumaan niissä pöydissä, joissa päätöksiä varsinaisesti tehdään.
Konventissa tämä ajatus ei ole toiminut, sillä sen puheenjohtajisto on osoittautunut paljon ennakoitua tärkeämmäksi paikaksi, eikä sinne saatu suomalaisedustajaa. Vaikuttaminen on siis tehtävä muualla. Suomi on hakenut selustatukea pienten maiden ryhmästä, mutta sekin on kaikkea muuta kuin yhtenäinen. Pienet Luxemburg ja Belgia ovat kiivaasti ajamassa EU:n puolustusydintä, mikä on Suomelle kauhistus.
Jäätteenmäen ilmoituksen mukaan Suomi on valmis EU:n ulkoministeriin, mutta ei presidenttiin, ja "tiimipuheenjohtajuuteen", mutta ei puheenjohtajakierrosta luopumiseen. Yhteisen puolustuksen kehittämistä joidenkin maiden omin toimin jarrutetaan.
Läpikäyvä yleisasenne on pelko Suomen aseman heikkenemisestä laajenevassa EU:ssa. Suomen onkin pidettävä kiinni jäsenmaiden tasavertaisuudesta, ja varovaisuus on paikallaan. Silti Jäätteenmäen linjapuhe jättää monin osin maun, että hallitus kulkee EU-politiikassaan mieluummin katse maassa kuin katse tulevaisuudessa.