Puoluejohtajat ovat viime aikoina joutuneet mediassa kovan kritiikin kohteeksi. Yhteistä kritiikille on ollut johtajien näkymättömyys tai riittämättömät toimet kriisitilanteissa.
Keskustan pää-äänenkannattaja Suomenmaa syytti puolueensa johtajaa Mari Kiviniemeä näkymättömyydestä, vaikka puolueen kannatus on tippunut historiallisesti alhaiselle tasolle. Perussuomalaisten Timo Soinia taas parjattiin olemattomista Norja-kannanotoista ja toimista kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen kuriin laittamiseksi.
Sosialidemokraattien puheenjohtajaa ja valtiovarainministeri Jutta Urpilaista on taas arvosteltu Norjan joukkosurman muistotilaisuuden ohittamisesta lomamatkan takia.
Tampereen yliopiston yliassistentti Ilkka Ruostetsaari tarkastelee kritiikkiä vallan keskittymisen näkökulmasta. Puolueen puheenjohtajilla on valtaa nyt enemmän kuin koskaan aiemmin, eikä tilanteeseen ole luvassa muutoksia.
"Syitä on kaksi. Puolueet henkilöityvät enemmän johtajiinsa ja ministerin paikka kietoutuu puoluejohtajan pestiin", Ruostetsaari muistuttaa.
Aina ei ole ollut näin. Esimerkiksi Harri Holkeri (kok.) ei ollut puolueensa puheenjohtaja, kun hänen johdollaan muodostettiin vuonna 1987 hallitus. Presidenttivetoisessa järjestelmässä muutenkin virkamiesministerit olivat yleisempiä kuin nykyään.
Tällöin myös puoluejohdon asema muokkautui hyvin erilaiseksi.
"Pienen puolueen ministerillä on enemmän valtaa kuin suuren oppositiopuolueen puheenjohtajalla", kuvaa tilannetta puoluesihteeri Sirpa Puhakka vasemmistoliitosta.
Pääministeriyden kietoutuminen puheenjohtajuuteen on vahvistanut puoluejohtajien asemaa. Puolueen puheenjohtaja on automaattisesti puolueensa pääministeriehdokas, jolloin eduskuntavaaleista on muodostunut pääministerivaalit.
Aikaisempi käytäntö tuotti ongelmia, sillä puolueiden sisälle syntyi kilpailuasetelma vallasta.
"Jos puheenjohtaja ei ole ministeri tai pääministeri, se heikentää hänen asemaansa puolueen sisällä", Ruostetsaari kertoo.
Lue lisää tiistain Kalevasta!