Zimbabwen presidentti pakotettiin lähtemään, kun tämä ei itse ymmärtänyt kellon lyöneen. Takertuminen valtaan on ilmiönä yleinen eikä vieras Suomenkaan historiassa: valta turmelee helposti haltijansa.
Valta afrikkalaisessa Zimbabwessa vaihtui tiistaina, kun 37 vuotta sitä johtanut Robert Mugabe ilmoitti eroavansa. Kyseessä ei ollut mikään vanhan valtiomiehen arvokas luopuminen vaan ajolähtö.
Jos Mugabe ei olisi itse ilmoittanut erostaan, parlamentti olisi pannut hänet viralta. 93-vuotiaan entisen vapaustaistelijan lähtöä vauhditti se, että hän sai syytesuojan ja turvatakuut. Näin hän ei joudu vastuuseen esimerkiksi Zimbabwen talouden raunioittamisesta.
On kuitenkin toinen juttu, nouseeko 13 miljoonan asukkaan Zimbabwe nyt vaurauteen ja aitoon monipuoluedemokratiaan. Kysymys on syytä esittää muun muassa siksi, että perjantaina virkavalansa vannonut uusi presidentti Emmerson Mnangagwa on entinen varapresidentti ja Mugaben läheinen liittolainen vuosikymmenten ajalta.
Moni zimbabwelainen pitää Mnangagwaa vastuullisena myös niihin joukkosurmiin, jotka kohdistettiin Mugaben vastustajiin 1980-luvulla. Mnangagwa johti tuolloin Zimbabwen turvallisuuselimiä.
Tuore presidentti on toki viime päivinä korostanut demokraattisuuttaan ja haluaan uudistaa maata. Mitään muuta hän ei tässä tilanteessa voisi sanoakaan. Se, mitä hän todella ajaa, jää nähtäväksi vasta tuonnempana.
Myönteisenä seikkana Zimbabwen tuoreissa tapahtumissa voi joka tapauksessa pitää sitä, että vaikka Mugaben kaataminen käynnistyi armeijan voimannäytöllä, vallanvaihdos on toistaiseksi toteutunut verettömästi.
Mugabenripustautumista valtaan voisi äkkiseltään luonnehtia afrikkalaisen poliittisen kulttuurin piirteeksi ja epäkypsän demokratian merkiksi. Se, miten johtaja rakastuu asemaansa ja alkaa pitää itseään korvaamattomana, on kuitenkin yleismaailmallista.
Sanonta, jonka mukaan valta turmelee ja ehdoton valta turmelee ehdottomasti, pitää valitettavan usein kutinsa.
Valinta jatkokausille voidaan tehdä näennäisen demokraattisesti, viemällä kuitenkin kansalaisilta eri keinoja käyttäen aito valinnan mahdollisuus. Johtajan vastustajat leimataan usein kansan vastustajiksi.
Esimerkiksi Euroopan kaakkoisrajan takana sijaitsevaa Kazakstania on jo 27 vuoden ajan johtanut presidentti Nursultan Nazarbajev, jonka äänimäärä kahden vuoden takaisissa vaaleissa hätyytteli 98:aa prosenttia.
Venäjällä taas sekä poliittinen koneisto, valtiolliset viestimet että oikeuslaitos ovat tehneet työtä, jotta presidentti Vladimir Putinin uudelleenvalinta ensi vuonna ei joutuisi uhatuksi.
Suomessakaan ei tarvitse mennä kuin runsaan neljän vuosikymmenen taakse, kun maassa oli sen verran korvaamaton presidentti, että hänelle piti antaa vuonna 1974 jatkokausi ilman vaaleja.
Nyt tuo puolueiden toteuttama operointi kertoo demokratian järkyttävästä alennustilasta, mutta silloin manööveriä perusteltiin välttämättömyytenä ulkopoliittisen linjan turvaamiseksi. Ja enemmistö kansasta taisi uskoa. Ne, jotka uskalsivat olla toista mieltä, saivat vastuuttoman häirikön maineen.