Nyky-yhteiskunnassa tupakointia pyritään vähentämään monin keinoin, joista osa tuntuu tupakoitsijoista jopa vainoamiselta. Osittain tavoitetta on jo saavutettukin, sillä tupakointi on jonkin verran vähentynyt.
Kun ennen pienet tauot työpaikalla käytettiin usein tupakointiin, on nykyisin yleisin tapa sen sijaan mennä kurkistamaan puhelinta.
Osaa kiinnostavat puhelimessa mahdolliset puhelut ja tekstiviestit, mutta suurta osaa kuitenkin lähinnä sosiaalisen median kuulumiset.
Niin kauan kuin puhelin toimii viestimenä, kaikki on hyvin. Valitettavan usealle kuitenkin on hieman liiankin tärkeää se, onko jotain ilmestynyt puhelimeen. Saattaa olla, että tällä hetkellä jopa useampi on some-riippuvainen kuin tupakoinnin kulta-aikoina konsanaan oli nikotiiniriippuvainen.
Itse asiassa kuulin vastikään, että sosiaalisen median toimintaperiaatteet on tarkoituksella suunniteltu sellaisiksi, että ne ruokkisivat tietynlaista riippuvuutta: että ihminen jäisi vähitellen koukkuun ”tykkäämisiin” ja itse näytille asettamiensa kuvien saamiin kommentteihin.
Jos kukaan ei kommentoi omaa ”päivitystä” tai kuvaa, henkilölle tulee pakkomielle mennä yhä uudestaan katsomaan, josko jo nyt olisi jotain ilmestynyt.
Kun itse älypuhelinta harrastamattomana katselen sellaisia ihmisiä, joille virtuaalielämä on hyvin tärkeä, hämmästyn yhä uudestaan ja uudestaan sitä, että nämä käyttäytyvät kuin Pavlovin koirat.
Jotkut pystyvät lykkäämään puhelimen katsomista hetken sen jälkeen, kun uusista kirjoitteluista kertova ”pulp” on kuulunut, mutta toiset ovat ikään kuin pakotettuja katsomaan vempainta välittömästi.
Illanvietoissakin suurin yhteisen tekemisen sujumista hankaloittava tekijä on nykyisin joidenkin osallistujien roikkuminen puhelimessa – enkä tarkoita tässä puhelua toisen ihmisen kanssa.
Joillakin virtuaalieläjillä saattaa jäädä lause ”live-elämän” keskustelussa kesken, kun he yhtäkkiä vaipuvat virtuaalimaailmaan. Se on aika kammottavaa katsottavaa.
Tämä ilmiö on kuitenkin jo hieman vanhempi: kännyköiden yleistyttyä samantapaista riippuvuutta aiheuttivat juuri yllämainitut tekstiviestit ja ”hälärit”, jotka ovat kaiketi nyttemmin jääneet jo unholaan. Silloinkin piippauksen kuullut puhelimenomistaja ponnahti yleensä saman tien katsomaan, mikä ja kuka häntä lähestyy.
Kuitenkin tekstiviestit ja tulleet, vastaamattomat puhelut jäävät kyllä puhelimeen näkyville, joten ei ole mitään syytä keskeyttää rauhaa vaativia ”live-elämän” tekemisiä kännykkäviestinnän takia.
Aina voi soittaa takaisin, eikä viesteihin ole pakko vastata heti. Tämähän on etu, jota vanhoissa lankapuhelimissa ei ollut: silloin oli vain vastattava puhelimen soidessa, jotta voisi tietää, kenellä on asiaa. Toisaalta vanha kunnon puhelinvastaaja osasi jo tehdä saman tiedon varastoinnin.
Joka tapauksessa on nähdäkseni sulaa hulluutta antaa puhelimen ja virtuaalikeksintöjen kohtuuttomasti häiritä todellista elämäämme. Läsnäolo kunniaan.
Sanna Ketola
Raahe
Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!
Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.