Körttikansa eli heränneet viettävät jokavuotista herättäjäjuhlaansa parhaillaan Oulussa. Juhlien tilaisuuksiin odotetaan 30 000 kävijää.
Herännäisyys on varsin erilainen herätysliike kuin viime viikonvaihteessa Lumijoella kokoontunut vanhoillislestadiolaiset.
Heränneet olivat liikkeen alkuaikoina 1700- ja 1800-luvuilla hyljeksitty joukko kirkossa ja yhteiskunnassa. Mutta ajan saatossa herännäisyydestä on kehittynyt liike, joka on kasvanut miltei kiinni kansankirkkoon. Siihen sisältyvätkin sekä sen vahvuudet että heikkoudet.
Vahvuudeksi voidaan lukea tietysti se, että samaa sanomaa julistaa kirkko. Liikkeen näkemykset perustuvat luterilaiseen oppiin, jota itse kirkkokin saarnaa. Huomattava osa kirkon palkollisista kokee hengenheimolaisuutta herännäisyyttä kohtaan.
Tästä johtuen herännäisyys ei erotu; se ei oikein näy missään. Nykykörtit eivät käytä entisajan körteille tunnusomaisia ja muista erottavia vaatteita. Heillä ei ole ole omia sääntöjä eikä tanssiakaan pidetä syntinä enää niin kuin ennen.
Viime aikoina kirkkoa ravistelleet naispappeus- ja homoasiat eivät erota körttejä muista sen enempää kuin ne jakavat kirkkokansaa yleensäkin. Körttejä pidetään varsin suvaitsevaisina.
Herätysjuhlien merkitys on pitkälti vanhan perinteen vaalimisessa ja siirtämisessä nuoremmille sukupolville.
Herännäisyys on esimerkki vanhasta herätysliikkeestä, joka on muuttunut ajan saatossa ajautumatta asenteissaan ristiriitaan muun yhteiskunnan kanssa.
Tämä heikentää kuitenkin sen voimaa ja pakottaa kysymään: missä on körttiläisyyden paikka tänään?