Kolumni

Korruptiota ja gangsterimaista käytöstä

Suomi on maailman vähiten korruptoitunut maa. Se on hienoa. Jos 1950-luvulla olisi tutkittu samaa asiaa, Suomi ei olisi sijoittunut kärkeen. Näin tiivistää väitteensä nuori historioitsija, tohtori Niklas Jensen-Eriksen, jolla on väitteensä tueksi vahvoja todisteita.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.

Suomi on maailman vähiten korruptoitunut maa. Se on hienoa. Jos 1950-luvulla olisi tutkittu samaa asiaa, Suomi ei olisi sijoittunut kärkeen.

Näin tiivistää väitteensä nuori historioitsija, tohtori Niklas Jensen-Eriksen, jolla on väitteensä tueksi vahvoja todisteita. Niitä hän esittelee tuoreessa kirjassaan Läpimurto, joka alaotsikkonsa mukaisesti käsittelee suomalaista metsäteollisuutta talouskasvun, integraation ja kylmän sodan Euroopassa 1950-luvulta ensimmäiseen öljykriisin 1973.

Lahjonta ei kuulunut tavallisen suomalaisen jokapäiväiseen elämään tai arkipäiväiseen liiketoimintaan, toisin kuin monissa maissa yhä edelleen. Sen sijaan politiikassa liikkui rahaa, joka ei päivänvaloa kestänyt. Keskenään verisesti kilpailleet puolueet, niiden sisäiset ryhmäkunnat ja ammattiliitot tarvitsivat rahoitusta, jota tunnetusti saatiin muun ohella Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain tiedustelupalveluilta ja muista arkaluontoisista lähteistä.

Suurteollisuus oli yksi puoluetoiminnan keskeisimpiä rahoittajia. Siitä ei julkisuudessa puhuttu, mutta ulkopuoliset kyllä arvailivat, että markkoja liikkui runsaasti yhtiöiltä ja elinkeinoelämän järjestöiltä puolueille.

Kysymys ei ollut pikkusummista. Pelkästään Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton tutkimus- ja valistustoiminnan määrärahat eli niin sanottu "poliittinen budjetti" oli parhaimmillaan 1950-luvulla suurempi kuin liiton varsinainen budjetti. Tuolloin liitto keräsi jäseniltään - siis maan johtavilta metsäfirmoilta - vuosittain 40-60 miljoonaa vanhaa markkaa, millä summalla saattoi palkata esimerkiksi satakunta keskipalkkaista puoluetoimitsijaa.

Yksi poliittisen erityisrahoituksen kohde oli Pohjois-Suomi, jossa korpikommunismi oli vahvoilla. Tämän uhan torjuntaan teollisuus oli valmis avaamaan kukkaronnyörejään. Suurinta tukea teollisuudelta sai Oulun ja Lapin lääneissä maalaisliitto, jolla oli esittää parhaat näytöt kyvyistään hillitä kansandemokraattien etenemistä.

Samoista kommunismin patoamisen syistä teollisuus otti myös sosiaalidemokraatit tuettavikseen, tosin paljon pienemmin panoksin kuin porvarilliset puolueet. Jälkimmäisistä eniten rahaa metsäteollisuudelta sai kokoomus, mutta ei ruotsalaista kansanpuoluettakaan unohdettu. Puunjalostusteollisuuden keskusliiton toimitusjohtaja J.O. Söderhjelm oli suurelle yleisölle tunnetumpi ruotsalaisen kansanpuolueen poliitikkona, joka itse asiassa toteutti suurten metsäyhtiöiden edunvalvontatehtäväänsä myös pitkäaikaisena kansanedustajana ja moninkertaisena ministerinä.

Söderhjelmin ohella suoraa henkilökohtaista rahoitustukea metsäfirmoilta saivat sellaiset "teollisuutta lähellä olevat" kansanedustajat kuin Päiviö Hetemäki ja T. A. Wiherheimo. Molemmat herrat toimivat myös ministereinä, ja molemmilla oli korkea siviilitoimi talouselämän järjestöissä, Hetemäellä puunjalostajien työnantajaliitossa ja sittemmin STK:n johdossa, Wiherheimolla Keskuskauppakamarin johtajana.

Kirjan kiinnostavimpiin henkilöhahmoihin kuuluu legendaarinen puoluesihteeri Arvo Korsimo, joka osasi käyttää maalaisliiton keskeistä avainasemaa sekä puolueensa että Urho Kekkosen kuningastien rahoittamiseksi.

Korsimo oli Jensen-Eriksenin mukaan "puoluerahoituksen valonaran maailman hämärimpiä ja taitavimpia pelaajia", joka ei kai jättänyt avaamatta yhtään ovea tavoitteensa edistämiseksi. Hän hankki vaalirahoitusta yhtä aikaa KGB:ltä ja suomalaisilta suurkapitalisteilta, myymällä arvonimiä ja tuontilisenssejä ja koplaamalla poliittisia ratkaisuja rahoituslupauksiin.

Varsinaista jättikoplausta Korsimo koetti kesällä 1957. Puoluesihteeri teki Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton Söderhjelmille ehdotuksen, josta ei kannattaisi kieltäytyä: yhtiöt maksaisivat 100 miljoonaa vanhaa markkaa vaalitukea maalaisliitolle, joka puolestaan järjestäisi valmisteilla olleen tärkeän vientimaksulain metsäteollisuuden kannalta hyväksyttävällä tavalla! Kaupanpäällisiksi Korsimo lupasi teollisuudelle ministeripaikan uuteen hallitukseen.

En ole koskaan kohdannut näin gangsterimaista käytöstä, hämmentynyt Söderhelm kirjasi muistiinpanoihinsa. Metsäteollisuus kieltäytyikin kunniasta. Se ei halunnut "ostaa ystäviä", liiton puheenjohtaja Olli Paloheimo muotoili, vaan tukea avokätisesti niitä, jotka olivat ystäviä entuudestaan.

Malttinsa menettäneen Korsimon tyydyttäminen oli muistakin syistä hankalaa. Pyydetty summa oli yhtä suuri kuin metsäyhtiöiltä kahden vuoden aikana kerätty vaalirahoitus kokonaisuudessaan. Muut puolueet olisi pitänyt jättää kokonaan tukea vaille tai haalia lisärahaa yhtiöiltä, jotka muutenkin napisivat maksujen suuruudesta.

Korsimo ei siis jättipottiaan saanut, mutta tavanomainen teollisuuden rahoitus jatkui edelleen. Eduskunta puolestaan hyväksyi vientimaksulain metsäyhtiöiden ankarasti vastustamassa muodossa. Ja lain vahvisti viivytyksittä presidentti Kekkonen, joka ei metsäfirmoja hyvällä ajatellut. Edellisvuoden presidentinvaaleissa enin osa suurteollisuuden poliittisesta rahoituksesta oli kanavoitu Sakari Tuomiojalle, Kekkosen ja Korsimon päinvastaisista ponnisteluista piittaamatta.

"Teollisuus on kaikin tavoin toiminut juuri valittua tasavallan presidenttiä vastaan, eikä siltä taholta ole mitään hyvää odotettavissa", STK:n varapuheenjohtajan oli alistuneena todettava keväällä 1956. Tästä aallonpohjasta suhteet kahden voimatekijän välillä eivät voineet kuin parantua. Siihenkin tarvittiin rahaa, kuten Jensen-Eriksen Läpimurrossaan herkullisesti kuvaa.