Suomi on jo pitkään niittänyt mainetta yhtenä maailman vähiten korruptoituneena maana. Eikä syyttä.
Maailmalta löytyy paljon esimerkkejä korruptiosta, jossa ihmiset eivät saa hoidettua arkisia asioitaan ilman, etteikö ole pakko lahjoa virkamiehiä. Lääkäriin ei pääse ilman voitelurahaa. Lasta ei saa kouluun, ellei viranomaisia hyvitellä. Poliiseja ja oikeudenjakajia voidaan ostaa rahalla.
Kouluarvosanoilla täyttä kymppiä ei Suomenkaan korruptiovapaudesta voida antaa.
Tämä on tullut hyvin esille siinä keskustelussa, mitä viime vuodet on käyty vaalirahoituksesta.
Eräiden liikemiesten puuhastelulla on ollut ilmiselvästi pyrkimyksiä nitoa poliitikoille annetut vaaliavustukset yhteen yritysten tavoitteiden toteuttamisen kanssa.
Vastaavaa ilmeisesti tapahtui 1970- ja 1980-luvulla. Laajasti uskotaan rakennusliikkeiden tehneen kauppoja puolueiden kanssa maa-alueiden kaavoittamisista. Hyvästä kaavasta palkittiin sievoisin summin.
Toki nytkin voidaan kysyä, millä eväillä jotkut yritykset tai kaupparyhmittymät saavat aina läpi haluamansa kaavaratkaisut, kun taas toisille se ei onnistu millään?
YK:n korruption vastainen asiantuntijaryhmä arvioi Suomessa olevan ongelmia poliitikkojen lahjonnan lisäksi myös suhtautumisessa rahanpesuun.
Suomi ei elätyhjiössä, vaan ympärillä rehottava korruptio heijastuu myös tänne.
Ei tarvitse mennä pitkälle itään ja etelään, kun tiedetään, että siellä on vaikea saada aikaan mitään, ellei lahjota oikeita ihmisiä oikein lahjoin. On valtioita, joissa mikään ei liiku ilman voitelurahaa.
Korruptio on paljon syvemmällä kuin osaamme kuvitella ja haluamme uskoa.